KEVÄTSADE
Valikoima ruotsalaista lyriikkaa
Suomentaneet
Elina Vaara — Lauri Viljanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Carl Michael Bellman
Iltalaulu.
Johan Gabriel Oxenstierna
Mieteruno.
Anna Maria Lenngren
Muotokuvat.
Esaias Tegnér
Kuollut.
Erik Gustaf Geijer
Yötaivas.
Erik Johan Stagnelius
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
Endymion.
Elegia Yölle.
Huokausten salaisuus.
Narcissus.
Carl Jonas Love Almquist
Antoniuksen laulu.
Kuunteleva Maria.
Carl Johan Gustaf Snoilsky
Lepo Egyptissä.
Verner von Heidenstam
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Selma Lagerlöf
Laps, olet lempinyt.
Gustaf Fröding
Dolores di Colibrados.
Nyt katsokaat uneksijaa.
Oscar Levertin
Sa kuule, sateess' elokuun.
Erik Axel Karlfeldt
Sinun silmäs ovat tulta.
Yökohokit keskellä viljaa.
Elokuunhymni.
Bo Bergman
Kuunpaiste virralla.
Sydän.
Viole d'Amour.
Vilhelm Ekelund
Leukadia.
Palvonta.
Mentyäsi, armas.
Anders Österling
Fantasia etelän meren rannalla.
Aamuhartaus.
Odotus meren rannalla.
Aamun sydän
Bertil Malmberg
Neitsyt.
Dan Andersson
Laulu.
Soittoniekan hautaus.
Erik Lindorm
Iltapäivä.
Onnen hetki.
Isä ja poika.
Arki-ilta.
Laulu nuoruudessa.
Gustaf Johansson
Ballaadi Johanssoneista.
Ture Nerman
Kaunein laulu.
Karl Asplund
Quand même.
Pär Lagerkvist
Kauneinta on hämärtyissä.
Auringon hiukset.
Hopeahuilu.
Kirje.
Sten Selander
Kevätsade.
Kuiva puu.
Gabriel Jönsson
Impromptu.
Gunnar Mascoll Silfverstolpe
Rovio.
Erik Blomberg
Ihmisen koti.
Karin Boye
Tähtien lohdutus.
Ragnar Jändel
Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman, vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin, nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita, multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata, kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin. Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin, Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä, Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.