Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme. Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan, hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista, on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen, valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän ihmisyyden toivottoman häpeän ja kaiken uhalla uskoneet voitolliseen, uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.
CARL MICHAEL BELLMAN (1740—1795)
Iltalaulu.
Yön saavu jumala ja päivän liekit poista!
Jo ruskot karkoittain sa, pilven tähti, loista!
Yö, aallot kylmiks luo!
Sa kipu lievitä ja tyynnä valtimoista
nyt veren kuuma vuo!
Kas, veden solisten näin hiljaa sammalessa,
sen sieltä puroina taas peltoon virratessa
on uni suloinen,
kuin terveyttään vielä veren humistessa
jo hyytäis kuolo sen.
Nyt lehvät suhisee, käy vilpas tuuli siellä,
all' oksain karehtii tuoll' aironvedon tiellä
veet tummansiniset!
Lyö hauki kallioon, sen pyörteesehen niellä
sai virran tyrskehet.