VERNER VON HEIDENSTAM (1859—1940)
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko pyhiin vaeltaessa haalisti viittani. Nousin jo kukon kiekuessa. Pitkänä aueten taival toi mun tuhannet virstat kotia päin. Oljille raueten lieden loimun äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien mieleni kuntoon mietti. Ääneti pian väki maalainen kuunnellen iltaa vietti. Naiset kuiskutti kumartuessaan lähetysten kuuntelemaan. Hiillos tuiskutti leimahtaessaan hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin harhaten kuljetulta huoleti tulkitsin — kätkien näin mieleni salaista tulta. Lihaani vaivaista lailla hartaan luostariveljen kurita en, niin hänen taivaista kuningatartaan, Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon kulkenut olen yksin. Kuolleiden kanssa puhunut oon hymyin ja nyyhkytyksin. Terveenä, elossa aavikoita vaelsin keskellä vainajain. Seurasin pelossa, rakastin noita, kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään maailma, nukkunut kauan. Niniven tyttäret viheriään kietoivat vaellussauvan. Soi sävel haipuva Tähdet sinen hehkuivat valoa raamatun. Varjoihin vaipuva, ihmeellinen kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi Arkipelaagin hyrskeen. Tympanon ja symbaali soi äärellä aaltojen tyrskeen. Kaviot raikuen leikkiä kuumaa kentaurit kera neitojen lyö. Tahdissa kaikuen nauraa ja huumaa laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään varjojen aavikolta pakenin katujen vilinään — mutta en kohtalolta. Elämän kylitse kulkija palaa; vietellen ne kohisevat. Silmäini ylitse varjot salaa vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään tie on nuorille avoin. Vieraaksi heidän luonaan jään. Kuljen aaveen tavoin. Päivän sotihin nuorten sana niinkuin teräs iskeä saa, ääneti kotihin, uneksivana varjojen poika vaeltaa.