Koskaan nyt pohtia saata en kysymyksiä hetken. Mietteissä teen yhä harhaillen varjojen luoliin retken. Himmeää lyhtyä kantaen löydän manalaan tieni, en elämään. Koskaan en yhtyä ääressä pöydän veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet. Kivien ympäri heittää valkeita patjoja hiutaleet. Ruutuja huuru peittää. Lyhdettä etsien maalaisen vajaa kiertää nälkäinen varpunen. Syksyisten metsien sumussa ajaa poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo lumiset polut mun johtaa, mutta ei sydäntä saavuta nuo, vain humu korvani kohtaa. Turhaan tarjoten sovitusta äänet soi hiljaiset, ihanat. Katseeni varjoten Hades musta nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo — mutta pimeän Styxin aallosta join ma: se mieleen tuo menneisyyden yksin. Varjot hyytävät kutsuu mieltä Kharonin virralle uneksimaan. Mut veret pyytävät elämän tieltä rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton harhailen maailmalla. Sinne, miss' en ole, kaipuuni on. Vieraana kaikkialla. Kelle on auennut Hades, ei saa se elämän heelmiä riistää, ei. Varjojen rauennut kauneusmaa — se ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)
SELMA LAGERLÖF (1858—1940)
Laps, olet lempinyt.
Laps, olet lempinyt, koskaan et
maista nyt riemua rakkauden.
Intohimo tärisytti sieluas sun.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et nouse enää riemun korkeuksiin.
Oi iloitse, rauhan jo sait!
Et painu enää tuskan syvyyksiin,
et milloinkaan.
Laps, olet lempinyt, koskaan ei
liekehdi sielusi nyt.
Olit ruohokenttä sa kuivunut,
tuless' aaltosit kiitävän sekunnin.
Savun tieltä ja hiilihöytyvien
pois linnut kirkuen pakenivat.
Ne palata saa! Enää leimua et,
et leimuta voi.