Laps, olet lempinyt, koskaan et kuule nyt ääntä rakkauden. Kuin väsyneet lapset vapauteen tylyn koulun penkeiltä ikävöi, niin sydämes voimat kaihoavat, mut niitä kutsuta ei. Ne on niinkuin vartio unhoitettu: niitä kutsuta ei.
Laps, on mennyt hän ainoo, hänen kanssaan rakkaus, riemu sen. Meni hän, jota lemmit, niinkuin ois hän sinut avaruuslentoon siivittänyt, jota lemmit, kuin ois ahdistaissa tulvan pakopaikan sulle ainoon hän lahjoittanut, meni hän, joka taisi yksinään oven aukaista sydämees.
(Suom. Elina Vaara)
GUSTAF FRÖDING (1860—1911)
Dolores di Colibrados.
Häntä nähnyt en Andalusian mailla, kun kasvoilla, tumman kevähän lailla, hymys nuoruus kuin valta kaliifien. Hänet näin vasta, kun oli syyssade käynyt ja Doloreelle talvi jo ennättänyt lumijuovia hiuksille sirottaen.
Mut tulesta ennen niin lumoavasta viel' ollut ei laannut leimahtamasta säen viimeinen, katkera katseeseen. Oli kelmeäll' otsalla ylpeys yllään kuin muistona auringon, säteilyllään hänen linnansa huippua valaisseen.
Lie äänet kutsuvat kaukaa soineet;
oli ylitse vesien, maiden ne voineet
hänet temmata kodista, juuriltaan.
Yli merien ehkä sai mies hänet viedä.
Minä luin nimen haudalta, muuta en tiedä,
oli vieras hän luonamme kulkiessaan.
Hän vieras ei tuntenut outoja meitä, kävi unhossa hän ylenkatsotun teitä, oli ahdasta kolkassa pohjolan. Tavan kaavaan hän tuskin tahtonsa sulki, viha kiehuva kun jo puristi julki hänen pilkkansa ylpeän, katkeran.
Rikas oltuaan onnen lahjoista ennen oli tuhlannut kaikki hän vuosien mennen ja kantaa, nääntyen häpeään, sai kurjia ryysyjä vanhuudessaan, mut kuiskutus soi hänen kulkiessaan: »Kas, aatelinen käy ryysyissään!»