Huvi rahvaan on ilkkua aatelisverta,
sitä saada herjata, nauraa kerta
Ja painaa ylhäinen lokahan maan.
Ja he pistivät neuloilla häntä sen tähden
ja nauroivat raa'asti, liekkejä nähden
hänen tummassa maurilaiskatseessaan.
Ja naapurit lausui: »Dolores on houkko,
hän on toisenlainen kuin meidän joukko,
hänen järkensä on kovin hämmentynyt»
Ei puuttunut pohjaa puheelta tältä,
sillä viimein sielu sumeni hältä.
Peri hullujenhuone Doloreen nyt.
Koki sentään hän lopulta kirkastumisen.
Näin särkyvän katsehen haaveellisen,
ja hymyillen tuskassa kuoleman ois
hän tahtonut käteensä käteni saada.
Ja kuiskaten hiljaa: »Se pierda Granada,
ay de mi Alhania», hän sammui pois.
Minä näin: oli kärsimys piirteitä syönyt, ja mietin: »Sota on linnan lyönyt, jalo viinitarha nyt autio on; kävi tuhoten, polttaen, synkentäen yli Granadan kuolema — kuitenkin näen minä kauniin ja ylpeään raunion»
Ei Cordovan moskeijakatedraali, vaan laakson kirkko hautahan vaali hänet keskellä pohjolan metsien. Vahakynttilät, suitsutus tuoksuneet eivät, vain muutamat miehet arkkua veivät väen halki huoleti tungeksien.
Andalusian aamu ei liekehdi sinne, ei suhise myrtti, ei sypressi, minne Dolores on laskettu uinumahan. Läpi usvien riutuva aurinko hohtaa, ja sen sätehet viluisen koivun kohtaa Doloreen haudalle kumartuvan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Nyt katsokaat uneksijaa.
Nyt katsokaat uneksijaa,
päin painuvin tuolla hän vaeltaa.
Polut oudot hän etsii, ei teitämme pole,
ei kaltaisemme hän ole.