Sinun silmäs ovat tulta, syttä sydämeni minun.
Käänny luotain, ennenkuin ma niinkuin miilu
leimahdan!
Viulu olen, armahani, josta loihtii kätes sinun,
mitä tahdot, miten tahdot — kaikki laulut
maailman.
Käänny luotain, käänny luoksein! Tuhkaksi ma
palaa mielin.
Olen riemu, olen kaipuu, liitän syksyn
keväimeen.
Vireessä on viulu, soida suo sen hulluin, hurjin
kielin,
valaa vuodet rakkauteni viime lauluun huumeiseen!
Käänny luoksein, käänny luotain! Kuin syysilta
tahdon palaa;
verta, kultaa viirissämme säihkyy myrskyn
humisten —
kunnes hiljenee, ja hämyyn askeleesi häipyy
salaa,
sinä kuuman nuoruuteni seuralainen
viimeinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Yökohokit keskellä viljaa.
Yökohokit keskellä viljaa nyt avaa kruunujaan, ja sarvekas hirvi hiljaa käy etsien puolisoaan. Nyt vilukot puhkee suohon liki hämyistä tietäni mun, läpi välkkyvän silmäruohon tulen taas luo rakastetun.
Kuuneitsyt, kiulusi kasta sa auringon purppuraan — ruislinnusta karkeasta satakielen ma tulisen saan. Tie pellon tarhalle kulkee, jo lehdoissa lemmityn nään, minut intohimoisna sulkee pian syliin hän lämpimään.
Häkin pohjalle vuoteeksemme jo Maarian heinät hain, siell' lepohon raukenemme, lemu huumaa haasiain. — Maan pojalle väkevälle, jonka valtimot raukeina lyö, suot runsaan rakkautes hälle, tummasilmäinen Elokuunyö.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elokuunhymni.