Kanervanummi sammuu loistossansa auringonlaskun lailla verkkaisen. Vartoen metsä syvää bassoansa virittää syksyn tulovirtehen. Kuuletko: sotaa, synnin parannusta kumea ääni harjun takaa soi? Näetkö: laakson lokaan polku musta ylitse oratuomikunnaan toi?
Jos mua seuraat, hyvästellä sun tuoksuja täytyy, kesän kukkatarhaa. Kuin minä silloin lämpenetkö, kun viileät pilvet avaruutta harhaa? Kuuletko: kevään kaikki luutut soivat sulaen myrskyn urkuin pauhinaan, kohussa syksyn sateen ilakoivat toukokuun purot, kaste yli maan?
Koskaan ei joutsen valkosulissansa morsiant' etsi tiellä ilmojen, koskaan ei kauris varro armastansa, lehtien hiljaa tuuleen kahisten. Mennyttä! Vuottaa lammet kukkivat myöhäistä juhlaa rakkaudenhuuman, kuulee ne kuikan huudot haikeat, juottaa ne joskus hirven lemmenkuuman.
Jos mua seuraat, seppel laske pois, laaksoissa jonka solmit suvisissa; koskaan se päässäs et sa käydä vois saleissa tanssiin soihdunvaloisissa. Surra et saa! Voin toisen sulle antaa lehdistä, jotka tuuli puista vei. Kruunua syksyn kulmillaan ken kantaa, haaveissa hymyy, enää naura ei.
(Suom. Lauri Viljanen)
BO BERGMAN (1869—1967)
Kuunpaiste virralla.
Kuin synkät varjokuvat on vuoret etelän. Kivilaiturin ohitse virran näen mustana vyöryvän.
Mut ylitse pyörteiden heittää
kuu juovansa loistavan,
ja keskellä sädesiltaa
vene keinuu kalastajan.
Hän verkkonsa vedestä nostaa.
Mitä soikaan ilta tää?
Kuin suomusten paljoudesta
joka silmukka kimmeltää.