Kuin soittoa kuulumatonta, joka etäältä hymisee, nyt kuuliaisin rytmein lokit lennossa seurailee. Ja kevyet ruumiit leijaa kuin johtaissa salaisen lain, kuin aaltojen näkymätönten lumivaahtona kimmaltain.
Veden peilissä neitseellisessä viri hiljainen väräjää, nyt aamun tuloa hienot sävelvihmat tervehtää. Ei vasten ruusuista rantaa lyö maininki ainutkaan, pian humisten vaikenevat myös simpukat laulustaan.
Pyhä äiti pilvien, tuulten, meren avaruus rannaton, sun rinnallas marmori valkein kuin usva talvinen on. Sinä mahtava, simpukankuoriin joka virität musiikin, myös salli mun korvani kuulla sävel tuulesi koraalin!
Päämäärättä, maailma, vastaan ota kauneuttasi en, joka päivän lahjan ma korvaan öin verolla laulujen. Lokin lailla mun hymnini kohoo avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa se hopeaan.
(Suom. Elina Vaara)
Odotus meren rannalla.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun?
Tule! Kun kätes lämpimän saan,
heti löytää uupunut sieluni mun
taas maan —
taas maan.
Jalanääniä etäältä kuulen ja kahinaa musliinin, kuvas valkean hohtavan luulen nyt aaltoihin Kattegatin, siniaaltoihin. Tule! Untuvaposkesi painua jo mun rintaani vasten suo lepertääksesi, kunnes aurinko valon tuo — valon tuo.
Yhä suhisten rannalta ääni
soi taipuissa ruohikon,
mut epäillen painan ma pääni,
tuta saan: vain tuuli se on —
vain tuuli se on.
Yö kohta on poissa ja punertaa koi
yli harmaiden tiheikköjen.
Koko maailma valosta riemuita voi —
minä en —
minä en.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Mut odotus turha yön keskellä näin
kidutusta on rakkauden:
veden pohjall' on kuolema, edessäin
syli sen —
syli sen.