Kuin neidon jäsenet, hoikat tein pilarit loggiain, oli kevyet kaaret, kuin niitä ois kantanut ilma vain. Kävi alhaalla autuas läike, ja marmori väräjöi. Hymys karyatiidit, kun seinään vesi hyrskyten löi.
Ja aamujen nousten ja soiden veden sinisen musiikin, minä pylväskuistilta merta kuin veljeä tervehdin. Meren aavalta lupauksen minä jumalten ilosta sain, kun veljeni jumalaista join viiniä vain.
Yli vuorien, hiuksissansa lemu kasteen ja rypäleen, tuli nainen haavaisin jaloin, pyys yöksi hän huoneeseen. Maan syksystä saapuin hän raukes kuin joutsen väsynyt, mut purppura pilvisen illan ties myrskyä nyt.
Hänen viipyä soin ma, vieraan, tuon nymfin nimettömän. Kuin salainen kohtalo, vaiti avas hymyillen sylinsä hän. Me vaivuimme rakkauteemme, ja alhaalla varoittaen löi paisuvin iskuin meren viha yöllinen.
Mut hurjasti kallio aamuun kuin särkyvä harppu soi, meren titaanipuristus tieltään kun pohjan ja liitokset loi. Ja syleillen kauhistuneina me kuljimme erilleen — hajos marmori syvyyksihin meren raivostuneen.
Jäi kauas se. Raskaasti aika käy ylitse merien. Nyt laulan, harmennut orja, ma kahleissa airojen. Mun kotini, nuoruuteni lipas marmorinen tuo ikihiljaisuuteen vaipui Poseidonin luo.
Minä kevyen marmorihaaveen meren äärelle rakensin, meren ylistykseksi loin ma ajan aamussa temppelin. Öin palossa tähtien laulan nyt merelle pettymystäin, ja verkkaan kaleeri keinuu mait' outoja päin.
(Suom. Elina Vaara)
Aamuhartaus.
Lokit valkeat kohoo aamun avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa ne hopeaan. Sadat siivet valohon kimpoo kuin säkenet valkeat ja valkeiden lehtien lailla alas jälleen vaipuvat.