Laulu nuoruudessa. (LV)
Maan juhlihin
oon kutsuttu, ma vieras vähäisin.
Saan alla päivän kultakruunun elää.
Ma vaeltaa
saan jonkun vuoden kesken pauhinaa,
ja joku laulu huuliltani helää.
Käyn hymyillen
ma silmin raikkahin, ja hellien
mun käteni, ah, kaikkeen koskettavat.
Tie auringon
ja ilmain loisto ylläni mun on,
maat, meret kaipuulleni kangastavat.
Oon vieras vain, ma vähäks aikaa tänne jäädä sain. — Pian lähdet, kuolo korvahani toistaa. Ma tiedän sen, tuon salaisuuden suuren, iloisen, siks silmäni mun raikkahasti loistaa.
(Suom. Lauri Viljanen)
GUSTAF JOHANSSON (1891—1925)
Ballaadi Johanssoneista.
Oli korppi, korkea iältään, joka puolukkamäellä eli. Tavall' lintujen istui se männyssään ja niskaansa ojenteli ja käheästi viisauttaan huus metsälle, maailmalle. Oli saanut ruutia maistaessaan se haulin siipensä alle.
Tuli, hunnussa vihma kuutamon, Hämy-neitsyt tähtien myötä — makas päissään metsämies Johansson, sepät aivoissa tekivät työtä. Ja korppi se mietti: »Oi Johansson, pian pois sinun suvesi joutaa. Miks kaukaa, miss' olet tuntematon, et naista voi itselles noutaa?»
Punass' illan nainenpa kuitenkin tuli metsästä tanssivan jalan: lasi lensi pirstoiksi Johanssonin, ja hän vannoi alttihin valan. Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin miten suloiseksi saikaan. Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin oli tultu täytehen aikaan.