Miten kauan saankaan pitää sun pientä nyrkkiäs näin, ja suojata sinua, tiesi jos kulkee kunneka päin? On ihme, kuinka kauan noin armaana mulle näyt. Sa kasvat ja kauemmas luotain sa päivä päivältä käyt.
Pojankainona kätkeyt — uhma sun tahtoas karkaisee. Sun sielusi salassa itää, ja katseemme erkanee. Hämärät, polttavat tunteet sa hiljaisuutehen viet. Mun täytyy sivulla seistä, on meillä eri tiet.
Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian keskeen maailman kengin käyt suurin, painavin. Ne omaa tietään polkee — ja isää, äitiäkin.
Se kestää ja kärsiä täytyy, jos kuinka raskasta ois. Miten lujasti puristankin, kätes pieni on liukuva pois. Pois luotani kuitenkin kuljet, ken kasvua estäiskään? — Nyt, poikani, kiiruhdamme, jo kotiin ehditään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Arki-ilta.
Taas arki-iltaan ihmisten soi melu, haukku koirien, ja kotiin mustain joukkoin tie nyt päivän taiston jälkeen vie. Soi raitioiden signaalit ja säihkyy valoreklaamit. Ja kaarilamppuin tuikkeeseen käy pahe maalikasvoineen.
On taasen ilta arkinen, ja kimeät on äänet sen. Miks ahdistusta tunnenkaan? Ma katson ihmisiä maan: sameina syntyy, kuolee nuo ja kurjain kaivoin pyrkii luo, vaikk' yllä kuonan, rihkaman nään linnunradan loistavan.
Oi ihmiskunta, iloton ties loan, melun halki on. Vaikk' kattos yllä näetkin sa aurinkoja miljoonin, vuossatais-syvä paiste tuo ei sieluus puhtautta luo. Oi, kuule laulu korkeuden! Maan pääll' on ilta arkinen.
(Suom. Lauri Viljanen)