— Te olette varmaan jostakin toisesta maasta, puhutte aivan samalla tavalla kuin Gulga, sanoi prinssi hymyillen Kandran pehmeää ääntämistä eikä voinut irroittaa silmiään hänen suloisesta olennostaan.
— Oletteko puhunut Gulgan kanssa? kysyi Kandra. Vanhan vaimon vaate putosi hänen kädestään ja hän seisoi hiljaa paikallaan. Gulgan nimi soi kuin kaunis sävel tuon vieraan lausumana. Hän oli niin kauan ikävöinyt ja etsinyt ja uskonut jo, ettei koskaan sisartaan löytäisi.
— Hän on minun kälyni, sanoi nuori prinssi. — Tulkaa palatsiin, saatte nähdä hänet. Häntä sanotaan palatsin tähdeksi, sillä hän on niin ihana. Mutta minun mielestäni te olette vielä kauniimpi.
Hän puhui niin lempeästi, ettei Kandra enää pelännyt, vaan otti hänen kätensä ja he menivät yhdessä palatsiin.
— Katsokaa, sanoi hoviväki nähdessään Kandran. — Hän on aivan palatsimme tähden näköinen, meidän nuoren ruhtinaamme puolison.
Prinssi vei Kandran vanhempainsa eteen ja pyysi saada ottaa hänet vaimokseen. Kandra ilmaisi olevansa Gulgan sisar ja kertoi, miten oli häntä etsinyt kulkien pitkät matkat. Ja ruhtinatar ihastui niin nuoren prinsessan kauniisiin kasvoihin ja viehättävään käytökseen, että hän kehoitti poikaansa naimaan hänet niin pian kuin hän vain tahtoi.
Nyt he menivät siihen palatsin osaan, missä Gulga asui. Ja siellä, kauniissa huoneessa, jota jalokivikoristeiset lamput valaisivat ja raskaat silkkiverhot ovia ja akkunoita kaunistivat, lepäsi Gulga matolla nojaten silkkipatjoihin, edessänsä marmoriallas ja siinä kuninkaallisia lootuskukkia. Hänen pukunsa oli kalleinta silkkiä, niinkuin nuoren ruhtinaan puolisolla sopi olla. Mutta hänen kasvonsa olivat murheelliset, sillä sisartaan hän ei ollut hetkeksikään unhottanut.
— Oi Kandra! huudahti hän sisarensa nähtyään. — Kohtalon oikut ovat taas meidät yhdistäneet.
— Niin, kettuhan sanoi, että kaikki kyllä päättyisi hyvin, vastasi
Kandra hymyillen.
Ja kun Gulga kuuli, että sisaresta tulisi hänen kälynsäkin ja että he saisivat elää samassa palatsissa, suuteli hän sisartaan yhä uudestaan ja uudestaan.