— Nyt toivoisin, sanoi Gulga, että kettu olisi täällä. Antaisin hänen tehtäväkseen muuttaa kultakirjaimet metsäpalatsin portin päällä. Siihen pitäisi nyt kirjoittaa:
Kun etsijä kauan ja kauas kulkee, niin onni sen kerran syliinsä sulkee.
Lingo ja jättiläinen.
Keskellä viidakkoa kasvoi puu. Se oli hyvin vanha. Mutta siitä huolimatta kasvoi siinä kauniin vihreitä lehtiä ja joka kevät se sai ihania valkoisia kukkia. Eräänä kevännä sen kukat olivat entistäkin suloisemmat, ja muuan nuppu, joka roikkui kolmannella oksalla, oli kuin ihana hopean-valkoinen pallo loistaen oksien vihreyden keskellä.
— Miksi tuo nuppu on niin paljon suurempi kuin kaikki toiset? kysyi villi ruusuomenapuu uteliaana.
— Tuoko? sanoi viikunapuu. — Siinä on salaisuus. Se ei aukenekaan ennenkuin puhkeaa rajuilma keskiyöllä. Silloin saatte nähdä jotain merkillistä.
— Mitä? Keskiyöllä? huudahti ruusuomenapuu.
— Niin, saatte nähdä salamain valossa.
Mutta omenapuu pelkäsi myrskyä eikä uskaltanut avata silmiään, kun tuuli ulvoi ja salamat välähtelivät ukkosen jyristessä.
Se vapisi ja painoi päänsä alas. Viikunapuukin tärisi hiukan. Mutta vanha puu levitteli lehviänsä rajuilman pideltäväksi ja sen keskellä puhkesi valkoinen nuppu.