Gulga ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hän näki, että he olivat janoisia, ja toi suuren maljallisen vettä.
Prinssi otti veden ja heitti osan siitä tytön kasvoille.
— Hui! huusi Gulga peräytyen.
— Ho, ho, hoo! nauroivat metsästäjät.
Mutta kun noki oli huuhtoutunut pois, oli Gulga rääsyissäänkin niin kaunis, että prinssi heti paikalla rakastui häneen. Prinssi kosketti Gulgan vaatetta ja samassa rääsyt putosivat hänen päältään, ja siinä hän nyt seisoi kauniissa silkkivaipassaan, helmikoriste kaulalla.
— Minä vien sinut isäni valtakuntaan ja sinä tulet minun vaimokseni, sanoi prinssi.
Gulga ei ymmärtänyt hänen sanojaan ja pelkäsi. Hän pelästyi vielä enemmän, kun prinssin seuralaiset nostivat hänet kantotuoliin ja veivät pois palatsista. Verhot vedettiin eteen ja sitten kulettiin läpi tiheikön, yli kukkulain ja laaksojen, prinssi ratsastaen edellä valkoisella hevosellaan.
— Voi Kandra, Kandra, minne sinä joudut ilman minua? itki Gulga.
Hän keksi äkkiä keinon antaakseen sisarensa tietää, mitä tietä häntä kuletettiin, avasi huivinsa nurkasta solmun, repi vaatteestaan silkkiä ja kietoi aina helmen silkkitilkkuun ja pudotti sen maahan. Viimeinen helmi putosi ruhtinaan ja ruhtinattaren palatsin eteen.
Kenties Kandra keksisi helmet.