Gulgasta pidettiin paljon uudessa kodissa, ja ruhtinatar otti avosylin vastaan nuoren, kauniin miniänsä. Ruhtinas antoi hänelle uuden kaulakoristeen ja paljon muita jalokiviä ja sanoi vietettävän häät seuraavalla viikolla.
Sillä aikaa kun sisar oli onnellinen ruhtinaan palatsissa, Kandra itki jättiläisen linnassa, niin että sydän oli murtua. Hän oli juossut huoneesta huoneeseen ja huutanut: — Gulga, Gulga! Kukaan ei vastannut.
Kandra meni portille ja katseli tiheikköön päin, vaan ei keksinyt mitään jälkiä.
— Joku on hänet varastanut, arveli hän.
Sitten hän katsoi kultaista kirjoitusta portin päällä:
Sa seuraa, Kandra, nähdä saat: on onnen vaiheet oikukkaat.
— Se on totta, sanoi Kandra.
— Mikä on totta? kysyi kettu seisten samassa hänen vieressään.
— Minun kohtaloni oikut ovat nyt kovia.
— Tuota minä sanoisin kiittämättömyydeksi. Sinä olet elänyt mukavuudessa ja loistossa toisen palatsissa kolme kuukautta ja sinä väität, että kohtalon oikut ovat kovat. Hyvä, minä tulinkin sanomaan, että jättiläinen on kotiin tulossa. Sinä et voikaan viipyä täällä kauempaa.