Kandra alkoi itkeä.
— Ei ole hätää, sanoi kettu. Kaikki päättyy vielä hyvin. Lähdetään viidakkoon.
Kettu keksi tarkoilla silmillään piankin silkkitilkkuun käärityn ensimäisen helmen, sitten he löysivät toisetkin kulkien läpi viidakon. Matka oli kestänyt muutamia päiviä eikä kettu tahtonut tulla edemmäksi.
— Naa, sanoi se, — siellä edempänä on liian monta kaupunkia eivätkä miehet siellä ole kettujen ystäviä. Mutta sinun sijassasi minä pukisin itseni vanhaksi akaksi, muutoin joku vie sinut mennessään, etkä koskaan pääse Gulgaa tapaamaan.
Kettu neuvoi hänelle erään kasvin, jolla voi värjätä kasvonsa ruman ruskeiksi, ja opetti vetämään ryppyjä poskille.
Sitten se pyysi Kandraa odottamaan ja juoksi metsästä ottamaan muutaman vanhan naisen punaisen kattuunivaatteen, joka oli levitetty pesun jälkeen kuivamaan.
— Mistä tämä on saatu? kysyi Kandra, kun kettu roikotti suussaan vaatetta.
— Se kasvoi pensaassa, vastasi kettu.
Se ei tahtonut sanoa varastaneensa sitä.
Prinsessa puki sen ylleen ja maalasi kasvonsa ja kätensä ja lähestyi kylää viidakon ulkopuolella nojaten keppiin ja kompuroiden kuin vanha vaimo. Vähä väliin hän löysi Gulgan helmiä ja ne johtivat hänet palatsille.