Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.
— Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.
Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja poltettujen kotiensa tähden.
* * * * *
Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan, jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.
Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa. Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies, jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.
— Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta salaan jääminen.
Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:
— Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi suoraan kansan sydämeen.
Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan katselijana.