— Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista, jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää, rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.
— Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta he ovat jääneet voittajiksi, — siksi me olemme vapaita ja elämme nyt vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku ajattelee toisin, hän puhukoon!
Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.
— Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.
— Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat siunatkoot ja auttakoot meitä!
Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.
Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa. Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä, "kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".
LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia, rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää Sakalassa.