Lähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla korko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.
Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.
Kylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne tulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan toimitettiin.
Airut eli kuuluttaja — se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti — nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän kovalla äänellä: — Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna, pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät esineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!
— Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli suitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan. Läsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.
Sitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:
— Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon sotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos kuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!
Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.
Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien kätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: — Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!
— Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! — toisti toinen munkki ja tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.