(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.
Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.
Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.
Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan, heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta.
Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavana kuin hänellä.
Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari" oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille]. knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava)].
Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.
Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.