Heimon yhteinen uhri kun on haltijalle uhrattu, tuodaan toiset uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja uhrattavaksi.
— Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon haltija paraansa minulle, — kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.
— Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.
Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.
Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.
Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat kantimistaan.
Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen valkeavillaisen karitsan.
— Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä… anna, iso tietäjä, isolle haltijalle tämä vähäinen villavuonani.
Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu, milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.
Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan: