(Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)
SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.
Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta. Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu; etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset — -peijainen eli peikko merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä — ovat nykyisin yleensä siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan lisääntyä.
Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa keyrin eli kekrin vietossa. Kekri, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon", merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?" kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan, ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä aikoina. Keyrin jälkeisenä sielujen päivänä, jota niinikään katolinen kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.
Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin, sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty vuoden alkajaisia. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. jakoaikaa on pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen siis miltei koko marraskuun, joka on nimensäkin saanut martaasta s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne, jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.
Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi, päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys kannus sille noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen loveen. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan "tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan suomalaisiakin. Keijusia eli keijunkaisia s.o. kuolleitten henkiä, mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia, joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan — ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.
Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia. Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole. Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto esi-isäinpalvelukseksi. Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Äkräs, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja Äyräpään nykyiset kihlakunnat.
Missä suhteessa luonnonpalvelus on vainajainpalvelukseen, siitä ovat tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus myöhäisempi kehitysaste.
Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita. Agricolan Liekkiä, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena pimeällä näyttäytyy. Hiisi, joka "metsä-eläjistä soi voiton", esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, pyhää metsistöä merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle peitetyitä, Hiien alle heitetyitä">[ tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä Agricolan mainitsemain Kalevan poikain rinnalla, jotka "niityt ja muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä persoonallisena että paikallisena (mene Hiiteen) saanut pahan merkityksen. Hittavainen, joka "toi jänikset pensaasta", on mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.
Vainajainpalvelusta aivan lähellä on karhunpalvelus, kuten karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. Tapio, joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla kertosanoilla: metsä, korpi, lehto, eikä Juslenius tiedäkään sille muuta merkitystä kuin metsän. E.A. Tunkelon arvelun mukaan Tapio voisi johtua virolaisesta sanasta taba (lukko), samoin kuin ansio sanasta ansa, ja merkitä siis pyydysaluetta. Siihen viittaisivat myös Tapion määräyssanat runoissa: risuntäytinen, tarhantäytinen. Samoin Virankannos, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava Viran akka on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.