Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian, Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on Annikki. Tilapäisesti Tapion neidon nimenä tavattava Tellervo on alkusoinnun aiheuttama väännös Pellervosta, joka joskus Tapion poikana esiintyy Nyyrikin ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima pitennys muotoa Nyrki. Tämä, samoin kuin Agricolan Nyrckes, joka "oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin Jyrki eli Yrjänä (vrt. nyrkkä = jyrkkä). Mielikki metsän miniänä tai emäntänä on Annikin mukaan laatusanasta mieluisa muodostunut runollinen nimitys.
Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala, karjalaisilla nimetön Veden emä, joka "vei kalat verkkoon", ja hämäläisillä Ahti, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin esiintyvä Vellamo eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus veden määräsanasta vellova. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä vastoin (V)Äinämöinen, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa Suvantolainen viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten Näkin soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.
Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut Sämpsä, jolla runoissa on lisänimenä Pellervo. Sämpsä on germanilainen lainasana ja merkitsee metsäkaislaa. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy, Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin runoissa pellavaa, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi pelto sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta, joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri. Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan Pellon Pekko, joka "ohran kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten palvelemaan Peko-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen; sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa ja kylvön aikana käytetty pellolla. Rongoteus, joka "ruista antoi", on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva Rukotivo ja mahdollisesti germanilainen laina (skand. rugr ruis, tivar jumalat). [Agricolan maanviljelysjumalista on vielä Köndös, joka "huhdat ja pellot teki", — ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota — selitystä vailla.]
Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten Turisas (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului Tar-avita ja kansan muistossa on säilynyt Tar isa. Karjalaiset nimittivät häntä pelkästänsä Ukoksi tai Äijäksi. Runoissa on edellinen enimmiten sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin kuin Viron puolella (äikene ukkoseen ja äijo Hiiteen) muuntunut paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja Perun vastaavat perkele ja piru; perckun nool esiintyy vielä 1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.
Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen, oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet Thordns gildhe. Tapa on skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä: "Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon naisena Raudna, joka myös merkitsee pihlajaa: hänelle olivat pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi. Tämän johdosta on E.N. Setälä yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan rönn pihlaja.
Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä nimellä Bieka galles (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna Ilmaris nimisen, myrskyn ja pahan sään haltijan.
Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin vastaava Inmar on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta. Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija Iitem, jota ei näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa asuvaksi ylijumalaksi.
Auringonpalveluskaan ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen; lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. Päivätär ja Kuutar runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen uskontomme kanssa mitään tekemistä. Kuunpalvelusta eivät todista Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee rohtumaa, joka kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume ennen kuun kehitti."
Taivaanpalvelusta on tahdottu nähdä sanassa Jumala, joka tsheremisseilläkin tavataan muodossa juma. Viime aikoina on koetettu osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin jomas ja unkarin jo, hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten jumalannimitys bog ja laatusana bogatyi pohatta, rikas. Juma-la siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, onnellista ja tarkoittaisi alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.
Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden käsitteeseen heidät johtanut.