(Kaarle Krohn. Oma maa.)
VAINAJIA PALVELEMASSA.
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.
— Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, — puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa… istukaatte, ottakaatte!
— Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat, — mairittelee emännistä ensimäinen.
— Aina ovat naapurit tervetulleet, — sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asian kanssa, vielä enemmän ilman.