Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää,
Elä huoletta täällä ihan.
Måns Ferlan on hallussa linnani tää,
Elä pelkää valtoja vihan!
Sua lempii Måns kuni miekkaansa,
Joka suojaava on elämäänne.
Tule morsioks hälle, kun palaan ma,
Niin iloiten vietän mä häänne!"
Mut Hildegard rukoili katseillaan:
"Sun kanssasi siskosi kulkee!" —
"Pian palaan" — vastaapi Birger vaan;
Hänet piiriinsä vartio sulkee.
Sali tyhjäksi jää, — ei lohtua näy, —
Pian Hildegard myös on tiellä:
Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy,
Surut kirvoittaaksensa siellä.
Mut äärellä veen punakukkanen on
Kuni polttava lemmenkaipuu;
Sen tahtoo hän taittaa, varomaton,
Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.
Pian Ahti vie hänet pohjaan veen,
Hänet peittävi verhoin somin.
Ei neidoista apua siskolleen:
Hätä heillä on neuvottomin.
Mies silloin metsien yöstä saa,
Sotisopansa riisuu heti
Ja aaltojen helmaan uskaltaa:
Ahdin kahleista neidon hän veti.
Vaan kalmankalpea Hildegard on.
Hänet valveille urho saapi,
Tuo vettä silmästä kallion
Ja sen neidolle ojentaapi.
Saa palkaksi katsehen kauniin hän,
Tuo sankari rohkea, jalo;
On Frithiofilta voimat tän
Ja katseessa kirkas on palo.
Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on,
On Suomen urhoista parhain,
Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon,
Jalo puoltaja pyhäin tarhain.