MARIA. Kuinka kovasti onnen käsi päällämme on! — Tuska tulee minulle — ajatellessani, olla varjeluksetta. — Sydämmeni tykkii, niin kuin jos se tahtoisi halkaista rintani. — Jaa, jaa, olen sairas, hyvin sairas! — Muutoin olisin narrimainen lapsi, jos tahtoisin syyttä niin tuskitella. — Mutta mitä tahtovat nuo nuorukaiset minulta? — Mintähden vainoovat minua? — — Oi Jumalaani! — Ei, ei, he eivät ole voineet lukea mitään julkeata silmissäni — ei, ei, se olisi kovin hirmuista! — Ja jos niin olisi?! Mitä minä vielä etsin syytä? Olen köyhä, se on maailmalle kylläksi uskaltaakseen kaikkia! — Jaa, niin tahrataan huolimattomuudella, nauravan suun mytistyksillä köyhän tytön rehellistä, puhdasta nimeä. Askeleita! Eikö joku tule rappuisista ylös? — (Kolkuttaa:) Kuka se voi olla?
11:s Kohtaus.
Maria. Emilia.
EMILIA (Sisään juostessaan:) Missä on Ernst?
MARIA. Mamsellini — Jumalani, mikä on tapahtunut?
EMILIA. Missä on Ernst? — Vastatkaa pian: missä on Ernst?
MARIA. Matkalle lähtenyt.
EMILIA. Matkalle lähtenyt, ja mihin? Eikö hän taannoin ole saanut kirjettä?
MARIA. Niin on, tässä se on. (Antaa Emilialle kirjeen.)
EMILIA. Antakaa — (lukee sitä.)