ERNST. Onni heitti meren meidän välillemme. —
EMILIA. Jaa, meri, kuitenni sen vaahtoavat aallot vaan turhien uskojen pieksämät poiskohisevat. Syökse itsesi virtaan! Nämät aallot, jotka niinkuin hävityksen miekat hyökkäävinä toinen toiseensa poisvirtaavat — ne sinua kantavat! Luota Jumalaan ja rakkauteeni, ja sinä voitat,
ERNST. Maailma nauraisi minua. —
EMILIA. Mitä rakkaus huoli maailmasta!
ERNST. Ernst Herbig, se halpa työmies. —
EMILIA. Voi suuren jalon sydämmen rinnassa kantaa! Työssä on arvosi! Kunnia työmiehelle — ylenkatse joutilaiselle! — Minä tunnen rikkauden kohtalaiset päivät. — Työssä vaan on elämän höyste! — Tässä on käteni, ja sen valan, jonka minä itselleni äitisi ankean haudan reunalla annoin, panen toisen kerran käteesi: älä jätä minua, minä olen ijästi sinun!
ERNST (Tarttuen hänen käteen:) Nouskoo siis esteitä esteitten päälle vuoriksi — minä tahdon kaikkein elementtien, kaikkein pahuuksien ja vastusten, kaikkein ihmisten turhien uskojen kanssa taistella sinusta, ja kävisinkin katoon: olen sinun, sinun ijästi!! (sulkee häntä syliinsä.)
KAARLE (Jättää toisten näkemättä piilopaikkansa ja pujahtaa varpaisillaan vasemman oven kautta pois.)
EMILIA. Oi, sen tiesin! Sielusi on suuri ja puhdas, niinkuin kätesi vahva ja voimakas. Anna heitä korskeilla heidän loistavasti vaatetuilla palvelijoillaan, jotka seuraavat heitä, niinkuin hyödyttömien päivien kalpeat varjot. Tempaise heidän elämänsä päivistä meluava ilo, ja ilettävä luuranko tyhjällä pääkallolla irvistelee sinua vastaan. Sinä olet mies! Sillä jaloimman, jonka Jumala sinulle antoi, ajatuksen, olet Luojasi kunniaksi muodostanut.
ERNST (Asettaen kätensä kaavan päälle:) Tässä on voimani ja ahkeroitsemiseni todistus! En milloin ole tuntia elämästäni hyödyttömänä antanut kulua!