Tunnemme hallan, on syvät haavat sen,
ei turhaan nouse, välkä iskevä rauta.
Kasvoimme kovan kourissa taiston, suo
se armoa ei, ei pyydetä me.
Kuitenkin, kuinka sirppi se sattuikaan,
kun kaasi sun tuo valpas ain vihamiesi!
Hän tarkkaan tähtää, tuntuvat iskut lyö,
miss' ihmisen on kipu kirveltävin.
Sa kaaduit, tukehtui tuli uhman tuo,
yön valo sammui, poiss' on räiskyvä liekki.
Mies sorea sortui auringon-miekkoineen,
ei mahtia meill' edes kostamahan.
Siis olet poissa, riemumme muinainen,
Nää emme enää tulta sun sädesilmäis,
sua emme enää, sua elon-syttäjää
maan murheisen kesken ja syksyisen yön.
Mut katso, kaikki, minkä sa annoit, jää.
Kaikk' kaunis, mille hehkui ritarin rinta,
se kasvaa, versoo hyystä ja hallastai;
sun kylvösi kerran kukkia luo.
Humiskaa hongat haudalla sankarin, punaiset kaikki palakaa kesäruusut! Tekonsa nuor' on, syttävä, valoisa, runo muistonsa on sekä vaatimus työn.
LISÄYS
Mukaelmia
Kauniit silmät.
Toiset laulaa Teeban sotaa, toiset Phrygein ryskinää, kiitä en ma miekan otaa, muuta tahdon ylistää; voittaneet mua eivät laivat, jalkaväki, ratsahat, toiset voimat voiton saivat: silmät kauniit katsoivat.