Arvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki näyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää C.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763 luonnistuneen:

Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,
Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,
Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;
Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;
Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin
Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;
Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,
Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas
Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,
Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,
Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.
Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.

Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki
Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!
Sen minä myös teen, koskan olen

Sinun
Ystäväs aina
C.G.

Niin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki kuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa sukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi. Eräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi ja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja Latinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo lyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää äännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti saa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä sanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen rupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että itsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun tahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia kirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen, toiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli lyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:

Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.
Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.
Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.
Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.

Herra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista kirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä (katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: "On myös koetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä yritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten) runolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi tavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka kahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen varominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme sopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi sortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka ohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon katkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta toismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on ehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun runolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat joutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä, sanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden ei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista sentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä, eikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä."

Niin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla Ruotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska meistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa ja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten kielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä näyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan laittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin silmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän, suomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa. Mitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava on, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella puolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan taitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin muistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen ja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: "mikäpä sinä minun rinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin joka kerralla, sinä vaan yhden" — "Yhden, mutta jalopeuran", vastasi jalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia suomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi. Wähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien kirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna, kirjottivat seuraavasti:[8]

Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin
Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma
Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-
Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne
Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan
Tullen aamukasteeksi.

* * *