Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat. Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla, toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja sivistyä.
Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen, toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki, sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille, tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien, sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin, kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla, joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten, jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa Lappalaisista voiton saaden.
Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.
Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin. Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.
Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen: "moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska, mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden välistä poikaaki sillä mainittu.
Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä, toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla. Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa. Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista, joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja, linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki, lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi jousimiehenä metsissä.
Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla) kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini, keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.
Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä, konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin, joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki, eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa, mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut, mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä, temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti. Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden siitäki muutamia sanoja.
Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen, Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla. Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen, että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi vähin tuttuna olla.
Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut, jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta, koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla, sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä, taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.