Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu runo hänestä:
Ompa neiti Pohjolassa
Impi kylmässä kylässä,
Jok' ei suostu sulhosehin,
Mielly miehi'in hyvihin
Kiitti puoli Pohjan maata
Kun ompi kovin koria;
Lihan läpi luu näkyvi,
Luun läpi yin näkyvi.
Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki näillä sanoilla:
Tuopa kaunis Pohjan tyttö,
Maan kuulu, veen valio,
Meni aittahan mäelle —
Kolm' on aittoa mäellä,
Uksi on emojen aitta,
Se aitta parahin aitta;
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lipahan lomassa.
Aukasi parahan arkun,
Kimahutti kirjokannen,
Löysi kuusi kultavyötä,
Wiisi villaista hametta.
Puki päällensä parasta,
Kaulallensa kaunehinta,
Ripeintä rinnoillensa,
Warrellensa valkeinta.
Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään, liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:
Pitelevä pirtojansa,
Niisiänsä nosteleva,
Kultakangasta kutova,
Hopiaista helkyttävä,
Kultasesta sukkulasta,
Pirralla hopeisella.
Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:
Sukkuloinen suikahteli
Kärppänä kiven raossa,
Piukahteli pirran piikit
Tikkasena puun kupeessa,
Käärilauta käännähteli
Oravana oksapuussa.
Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka runon sanoilla:
Hyvä tytti, Pohjan neiti,
Jok' on soma sormiltansa,
Aina liukas liikunnolta,
Aina kengältä kepiä,