vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan, sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.
Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä poikaansa, sanoen:
"Ellös menkö, poikuein,
Ilman tieon tietämättä,
Ilman taion taitamatta,
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille.
Siellä Lappi laulanevi,
Tunkenevi Turjalainen,
Suin sytehen, päin savehen
Kypenihin kyynäsvarsin,
Koprin kuumihin porohin."
Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:
"Tuho ainaki tulevi,
Tuho poikaa pätöistä,
Hukka lieto Lemminkäistä.
Ei sinussa laulajata
Pohjan poikien sekahan,
Lapin tieon tienohille.
Etkä tunne kieltä Turjan,
Maha lausua lapiksi."
Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,
Min kirves kivestä saapi,
Napakaira kalliosta,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni etyhjästä tuvasta;
joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi, yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:
"Jos tahon tasoille panna,
Miesten verroille vetäytä,
Itse laulan Lappalaisen,
Itse tungen Turjalaisen,
Käsin Kalman kattilahan,
Kourin ilmahan kovahan,
Polvin hyytä hyppimähän
Säärin jäätä särkemähän
Riitettä repäsemähän.
Laulan halki hartioista,
Puhki leuoista puhelen,
Rikki rintalastasesta,
Paian kauluksen kaheksi."
Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella, vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä, hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa, morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan: