Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän" Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti, kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle, jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi tällä kerralla saatuamme.
Nykysistä ajoista.
Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki (Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua, syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin, mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja viinaa" (Gottlund).
Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan, katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet. Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä. Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-, tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen (1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä. Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä, että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä. Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta. Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta, jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa, lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä — metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä, ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa, esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä.
(Lisää toiste).
[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina. Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi. Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen mieli ja ajatus usein ilmotaksen.
Satuja.
1. Wähämielinen Härkä.
Laiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella komian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan ruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin yhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan kastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen heikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan, vaan täyty paikalla nälkään kuolta.
Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.