Tämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli uskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen suuttuvan, jotta laulettuansa sano: "voi jos tietäisivät näitä minun teille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät." Toivossa hänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman pieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki pränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi joutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja tekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki tolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta mielihyvissänsä lausu "ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään."

Aineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi annosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella alko, sillä "siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista, pakinoista partasuun." Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun tarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta tultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen, velassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on aina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa myöten "Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee," eikä, toisinaan vähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa köyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka paimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja miehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa ja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli heidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja sillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet eivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla harvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla useinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla helpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen, ryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön, että entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä, joka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on itsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi, halpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon pääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.

Mitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki, siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan kun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei kuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen ilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä pakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän Keisarilla heidän kanssa sodan oltua.

Edellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä sanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21, 22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23, 35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

(Lisä Toukokuun Osaan).

Akkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä tyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana maassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi Lemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan valitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina toivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti ei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut häneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä hiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä neljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa Hiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin tannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse ja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki tulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä. Tästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru keiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva riensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä koirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen. Niin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten mukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo, toista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi. Kerran potkastua jo lenti "silmän siintämättömihin", toisella "korvan kuulemattomihin", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti aituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään, kylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa levätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti matkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi taasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli taittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä, kalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja potasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta poikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan, ettei päätänä näkynnä.

Niin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut, jonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla tavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja suosittelemaan, sanoen:

"Joko hiihan hiljalleni,
Werkkahalleni vetelen;
Hiljallehen huono käypi,
Sauan voimaton pitävi.