Niin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa sito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin irtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä kultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä sitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan uudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle työlle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan suistettava tosiaan ollutkan tämä.
Hiien varsa vaahtileuka,
Hiien ruskia hevonen,
Joll' on rautaset kapiot,
Teräksiset temmottimet;
Jonka tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Waan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen marhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien periltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä ennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen kylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi suistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen tyttöä anomaan.
Niin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta yhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen Lemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan odottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata kuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut vesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki valittaa sanoen:
"Sen mä tein pahinta työtä,
Kun en muistanut kysyä
Kapehelta äitiltäni,
Miten olla, kuin eleä,
Näinä päivinä pahoina
En tieä veen kipuja,
Umpiputken ailuhia."
Kuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika, joka päätti työn, sillä että
Löi on miestä miekallansa,
Kamahutti kalmallansa;
Löip' on kerran leimahutti,
Miehen viieksi muruksi,
Kaheksaksi kappaleksi.
Pään mäkäsi mättähäksi,
Jalat raian haarukaksi,
Muun lihan lahoksi puuksi,
Silmät suolle karpaloiksi,
Hiukset kuiviksi kuloiksi.
Siin' oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankaran kosian.
Taitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa asti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki jo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset luonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos kohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.
Muistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen, Lemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen ja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja hurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan lomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten liikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa tehtyä jossai pyhässä arvossa.
Niin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan poikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta vuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden hyrähti itkuun ja voivotteli: