"Woi polonen päiviäni,
Woipa laaja lapsiani,
Kannetuitani katala!
Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
Tuho poikoa pätöistä,
Loppu tieto Lemminkäistä;
Jo suka verin valuvi,
Harja hurmehin loruvi."
Äiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan emännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi toinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan päättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden äiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena ja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei sitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:
"Minne saatit Lemminkäisen,
Kunne poikani polojen?
Sano tarkkoja tosia,
Walehia viimmesiä;
Taikka surmasi tulevi,
Kuolemasi kohtoavi."
Sillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:
"Panin hirvet hiihtämähän,
Jalopeurat jaksamahan,
Suuret ruunat suistamahan,
Warsat valjastattamahan,
Laitin joutsenen hakuhun,
Pyhän linnun pyyäntähän;
Enkä tieä itsekänä,
Mi lie tullunna tulonen,
Mikä huolo kohtaellut,
Kun ei kuulu jo tulevan,
Morsianta pyytämähän,
Tyttöä anelemahan."
Lähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä, kullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona samoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki heinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten
Ei tieten emo polonen,
Eikä kantaja katala,
Miss' on liikkuva lihansa,
Wierevä oma verensä;
Liekö maalla, vai merellä,
Waiko suurella salolla,
Käyneekö käpymäkeä,
Kanarvaista kangasmaata,
Wai lienee meren selällä,
Lakehilla lainehilla.
Niin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos tietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka
Hiien hiilikankahilla,
Pahan vallan valkioissa,
Kypenissä kyynäsvarsin,
Koprin kuumissa poroissa.
Sieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka kumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi Kuuki, olisi poika, jos missäki