Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukiassa,
Lammissa kalattomassa,
Aivan ahvenettomassa,
Sisarena siikasilla,
Weikkona veen kaloilla.
Niin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon tiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos mitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi kumartajalle:
"Tuoll' on poikasi polonen,
Kuulu kultasi omena,
Metsän meren takana,
Meripuolen kymmenettä,
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa;
Mennyt koskessa kolisten,
Myötävirrassa vilisten,
Pää pätösen mättähänä,
Jalat raian haarukkana,
Muu liha lahona puuna,
Silmät suolla karpaloina,
Hiukset kuivina kuloina."
Sen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan raudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova ja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta kiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan joelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa nukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle istahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä uneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan Lemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin, poikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan. Ei ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti raadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja, joista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi arveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:
"Ei tule miestä mennehestä,
Urosta uponnehesta;
Työnnä Tuonelan jokehen,
Manalan alantehesen."
Waan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä alko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä hänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen Mehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:
"Mehiläinen, meiän lintu!
Lennä tuonne liuottele
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse.
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Ryvetä siipesi simassa,
Kasta kaapusi veessä,
Höyräytä höyhenesi.
Sitte tänne tultuasi
Tuo simoa siivessäsi,
Kanna mettä kaapussasi,
Pahoille paranteheksi,
Mammoille valuvesiksi."
Sepä mehiläinen niin tekiki, kanto voiteita
Luota kuun, tyköä päivän,
Otavaisten olkapäiltä,
Joss' oli voitehet vakaiset,
Katsimet alinomaset;
Jossa mettä mieluhista,
Sekä vettä voimallista,
Ottoa olettomanki,
Saaha ilman saamattoman.
Niillä voiteillapa äiti voidellen sai poikansa "ehommaksi entistäänki, paremmaksi muinostansa", ja niin tällä kerralla heitämmäki Lemminkäisen olemaan, toiste katselevat, mille uusille töille ja tempuille olisi uros joutuva.