A. Sianimutta itse olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa käytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä Monikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää itsien mennä; ei itsissä häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla itsilläkän; heitä itsiä oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita puheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan, emme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse mennä: ei itse häissäkän…; ei heillä… itsellänsäkän; heitä itse jne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys on siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään arvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että luullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman kohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi seuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole, ja sanotaanpa sanalaskussaki: "ei ole pojista paljo, ei ole itsestään (itsestäkän) isästä." Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta, tutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun muutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi, salmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut e, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden vieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen, suitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun sanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi, kolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen pääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk. sanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana silläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä (apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla sanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse kanssa heitämmä sikseen.
Samalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa, joiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava, Nimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös nykysen päätteen i olleen e:
1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi, puuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse jne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä, ehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan myös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini, veneeksini.
2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk. sanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten puheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten, liiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.
Monessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo ääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan; joutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte (mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse, loitokse, myökse).
B. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian tuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä, mitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä vielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle tutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa köyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä vaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään usiammasti, kun mitänä muita sanoja.
Ilman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin (eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun tavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan, jos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan. Onko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta yhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα jne?
Nykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke Hall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka jälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan toisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta sanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki jälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi näyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui, Wenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa ku.
C. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ, сама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa meillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi, itse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin päättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo ammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat). Ilman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve (derselbe).
D. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla Yksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3 lopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1. mi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu); 5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie, sie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä, (hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada päätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6), hiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11 nykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan 1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi monella muutoksella mukautunut.