Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä. Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta, Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä, kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta. Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan. Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat menehtymättä:
Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.
Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa, esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä; sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe' mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille, ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista, ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.
Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille) pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä, että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen, sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin. Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni! sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa. Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani, aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla kannatellaksen."
(Lisää toiste).
MEHILÄINEN W. 1836.
Lokakuulta.
Wiisaampansa vieressä yötä maannut.
Isä neuo poikoansa,
Wanha vaivansa näköä,
Kun kuki sukimojahan,
Itse ilmoin luomiahan:
"Poikueni nuorempani,
Lapseni vakavampani!
Jos sinun halu tulevi,
Naia mielesi tekevi,
Nouse aivon aikasehen,
Aivon aika huomenessa,
Katsele kyleä myötesi,
Kuss on savu ensimmäinen,
Siitä naios poikueni."
Nousi aivon aikasehen,
Aivon aika huomenessa;
Kävi kymmenen kyleä,
Katseli taloja myöten:
Savun saarelta näkevi,
Tulen niemen tutkamesta.