Pekolan taloissa kuulima Hiien linnan olevan kaksi neljännestä tästä etelään päin, Sotkamon, Paltamon ja Hyrynsalmen pitäjäin yhteisillä rajamailla, vaan paraite kuitenki Sotkamoon kuuluva. Sanovatki miehet joskus näillä paikoilla käyneensä. Nyt havahtimaki, tehneemmä Paakinmäeltä laskien, parin penikuorman mutkan ja kulkeneemmä vempelen. Sotkamon kirkolta olisi Hiiden linnalle ollu tuskin kolme penikuormaa, ja matkamme siis sen kautta kaikkia lyhyin.
Oli lauantai ja 30:nes päivä Heinäkuuta, kun noin kello 9 e.p. läksimä, Pekolan vanha ukko oppaaksi saatua, Hiidenlinnalle astumaan. Ilma oli lämmin, vaan liikkeelle lähettyä alko jo ankarasti sataa. Kulkima ensistä neljänneksen verran tihiätä ja tietöntä viiakkoa, kastuen siellä jo pahanpäimäseksi sekä sateelta että märällä metsältäki. Siellä kotvan telmettyä ja montaki mutkaa tehtyä, tulima viimmen suon-rannalle. Waan nyt vasta vaivat alkavat! Liejuun ja vetiseen suohon upposima joka askelelta melkeen polvia myöten. Soita ja korpia kauan rämmittyä, tuskissamme jo kysäsimäki oppaalta, eikö paikka lähestyne. Hän vastasi, ei kaukana olevan, ja viittasi muutamalle suunnalle. Waan mitä siellä ja täällä olevista puista saattoma merkitä,[4] vei hän meidät välistä yhdelle, välistä toiselle suunnalle. Niinpä jo penkoen ukon eksyneen, kysymä useenki häneltä matkasta, vaan saima aina samanlaiset vastaukset. Jo olima moniaita tiimoja, sateen yhä pitkittäessä, kahlanneet suossa polvia myöten. Wiimmen tuskausi ukko, tunnusti eksyneensä, heittäysi puhumattomaksi, ja tässä työssä auttoki häntä eräs matkakumpaleista, joka, sanankana virkkamatta, alakulossa vääntäysi jälessä muien, hien otsasta tippuessa ja muutonki märkänä kun kuikka. Toiset koimma kuitenki, ehkä yhtä märät ja väsyneet, vaivat leikiksi muuttain, ilosempana pysyä.
Astuessa näkiniä monessaki paikassa merkkiä kontion elelemästä näillä seuduin: välistä kololle syötyjä eli suomittuja muuriaispesiä, välistä silpottuja kantoja ja puupökkelöitä; useen vereksiäki, suohon painuneita jälkiä. Aina kun jälet tapasima sano ukko vakasella ja juhlallisella äänellä: "tuostai on mehtolainen juosta jolkutellut." — Wiimmen, sinne tänne sikseen väsyneeksi käytyämme, havahtima ihmisen jälet suossa, jotka tarkemmin tutkittua, omiksemma tunsima. Kohta tulimaki samalle paikalle, josta, tiimoja sitte, olima suolle laskeuneet. Nyt olivat jo voimamme melkeen vähissä. Kuitenki piti, uuelleen yritettyä, panna viimesensäki; ja otettua tarkemmat suuntamerkit, tulimaki tällä kerralla suoraan linnalle, noin kello 5 j.p. —
Niin olima nyt levähtämätä 8 tiimaa semmoisia maita rämpineet! Muullon ei ollu meillä koko matkalla opasta, ja nyt pitiki näin pahasti eksyä — Rastiteitä[5] ja neuvoja myöten olima tähän asti hyvästi kyllä itseksemmä osanneet, jos ei aina tavallistakan rataa.
Niinpä olima toki vihdon matkamme perillä. Pohjas- puolelta nostua suonsaarelle, kulkima kohti linnaa. Yhtäkkiä kuulima oudon rääkymisen, ja kuta likemmäksi tulima, sitä kolkommalta ja kovemmalta se kuulu. Olisi tätä voinu luulla jonku pahan parkumiseksi; niin kamala ja läpi luien men'evä oli ääni. Etemmä kulettua näkimä lintuparin, havukkaheimostosta, joilla mahto olla pesänsä jossaki linnan luolassa, koska lähestyissämme aina kiivaammasti huutaen milt' eivät tahtoneet päällemmä tulla. Opas nimitti ne poutiaiseksi. Tästä ei huolien, menimä kuitenki linnalle.
Hiiden linna on keskellä mainittua osiksi metittynyttä, osiksi kaljakkata suonsaarta. — Lounasesta koilliseen menee sen keskite läpeinen halkema. Kahen puolen tätä ovat kuutta, seitsentä syltää korkiat, veitsiviilot kallioseinät, noin 8:ksan syltää toisistaan, ja välissä syvät lampareet. Oppaamme lausu niillä ei pohjaa olevankan. Rannat ovat varsinki pohjaspuolella päällekasvaneelta kuohulta peitetyt. Lounaspuolella on pirttisepeliksi nimitetty suolampi, josta vesi parikyinmentä syltä pitusen, kaitasen puron kautta juosta lirisee Hiiden linnan lampiin ja siitä taas koillisessa päin olevaan toiseen lampiin. Keskimmäisen lammin pohjaspuolella on itse linna. Puolentoista kyynärän paksunen muuri eriää kalliosta, välissä heittäen jotaki luolan näkostä. Wieressä on kallio luisumpi. Siitä rannalle laskeuttua kuulima maan alta, kallion sisästä, hiljasen jyminän, joka mahto tulla jostaki siellä olevasta lähteestä. Muuta linnan näkostä emmä havanneet,[6] emmäkä itse haltiata tavanneet, jos hän vaan ei lie edellä mainitun Poutiaisen haamussa ilmottaunu. Kaikki yhteenlaskettua, näyttää paikka kyllä oudolta ja kamalalta, ja mahtavat sentähden esivanhempamme luulleet, ei minkään hyvän haltian tässä paikassa asuvan. Muuton mahtaa kallio joltaki maanjäräykseltä halenneen ja semmoseksi kumauneen, jonka vastaavain kallioseiniin tarkasti tutkimalla havataan.
Pari tiimaa linnalla vivyttyämme, kaikki tarkon tut- kimalla ja mieleen panemalla, menimä yli puron lammin eteläpuolelle. Siellä vyöryttimä vielä kiven lampiin, josta poreet kotvan jälestä nousivat. Siitä heittimä paikan ja kulkima neljänneksen matkan etelään päin, Hillerin torppaan, joka on Sotkamoon kuuluma.
Anoissamme ruokaa vastattiin ei olevan muuta leipää kun petäjäistä. Nälkä käski kovasti ja täytynnä sihen tytyä. Waikk' ei sitä olisi siltään saanat nielastuksi, vaan olisi, kuni sanovat, aina päällimäissä suussa pyörinyt; meni se kuitenki voin, kalan ja maion kanssa mukiin, varsinki nälän ahistaissa. Syötyä, panima vaatteet kuivamaan ja vaipuma virvottavaisen unen käsiin.
Tästä läksimä pohjanmaan halki Kuhmoon päin kulkemaan. Kuhmo on
Sotkamon pitäjän ainoa kappeli ja tästä itäsuuntaa kohti.
Ensistä kulkuna Teirivaaratse kauniita ja pahojaki matkoja Petäjäniemelle, 5 neljännestä; siitä 3 neljännestä Kusiajärven yli Häikiövaaralle. Tämä vaara on kamalasti vaikuttava, korkiain, mehtäviin kukkuloinsa ja niiltä jyrkästi kuinka syvälle laskeviin laksoinsa vuoksi. Sentähden lie uskottu, hänessä ennen jonku Häikiön (pahan hengen eli haltian) asuneen, josta hän mahtaa nimensäki saanut.