Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan, taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93. Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt. — v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa, Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133. Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden, että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium) myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174), kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta, engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä. Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä", Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään, niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.
Sattumia Ilmassa.
(Lisäni ja loppu viimme lehteen).
Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki, kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää, särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta, ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä, joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön. Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.
Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla, sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista, kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.
Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva kuulisi.
Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat, liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.
Revontulesta.
Revontuli eli ruianpalo luullaan myös olevan liekkitulen laatua ja niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä, harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän, erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää, kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty. Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan, saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."
Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa, ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle. Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.