Olis vielä viimmesetki,
Wielä vissillä tavalla,
Kurjimmalla kuolemalla,
Kaikki nälkä näännyttänyt, 50
Kaikki kaatanut kumohon,
Jos ei julkinen Jumala,
Isä aivan armollinen,
Oisi kautta Keisarimme,
Ruhtinaanne rakkahimman, 55
Huvettanut, huojentanut,
Tämän näljän näännyttävän.
Witsa ankara, vihanen,
Yli maassa mainitussa
Piti päälle pitkän ajan, 60
Aivan kurjasti kulutti
Entiset elovaramme,
Teki kaikki tasaseksi,
Isotki talonisännät
Kerjäläisten kaltasiksi; 65
Josta sitten kaikki kansa
Aivan pitkiltä pitivät
Waellusta vaivaloista.
Sillon kuulu kurja ääni,
Ani vaikia valitus, 70
Puhe leivän puutoksesta,
Näljän pelvosta pahasta,
Kuolemasta katkerasta,
Kansan kärsimän majoissa,
Majoissa ja matkateillä; 75
Josta pappimme parahat,
Oikiat opettajamme,
Aina saattivat sanoman
Kirjain kautta kiiruhusti
Esivaltamme etehen. 80
Sillon kuulu Keisarille
Suomesta hätäsanoma,
Näljän vaivasta valitus;
Joka kohta kuultuansa,
Saatuaan hätäsanoman, 85
Anto käydä itsellensä,
Sydämellehen syvältä,
Tämän suuren surkeuden.
Kohta riensi rakkahasti
Alammaistensa avuksi, 90
Niinkuin oikia isäntä,
Tarkka haltia talonsa.
Laitti viljan muilta mailta,
Elon tuotti tuonnempata,
Kiiruhusti kulkemahan 95
Ravinnoksi riutuville.
Täyttäpi tässä sanansa,
Mitä eellä ennusteli,
Koska allensa aneli,
Omaksensa meitä otti. 100
Lupasi lujasti sillon,
Saneli sanoilla näillä:
"Minä tahdonmielelläni
Täytteä tässäki maassa
Makasiinit mainittavat 105
Hädän varaksi hyväksi."
Joista sitten kruununmiehet,
Palveliat parahimmat,
Kohta kansalle jakovat
Elatuksensa etehen; 110
Joista kaikki kerjäläiset,
Huonommatki horjuvaiset,
Saivat einehen apua. —
Waikka kuulu kuollehia,
Tullehia Tuonelahan, 115
Ei ole kuultu kuitenkana
Näljän kautta nääntyneitä.
Siitä tunnemma todeksi,
Kuinka on eläntä kaunis
Sulosessa suosiossa, 120
Hallussa hyvän isännän,
Alla vallan armollisen,
Joka ei soisi yhdenkänä,
Huononkahan horjuvaisen,
Tulla turmasta tuhohon, 125
Wahinkohon voittomaalla.
Josta kaikki kuulusalle
Kiitos olkoon Keisarille
Aina meitä auttamasta!
Sanokaame Suomalaiset 130
Onnentoivotus Hänelle:
Aivan armias Jumala,
Iankaikkinen Isämme,
Suo sa vuosia satoja,
Ilosia, armahia, 135
Ruhtinalle rakkahalle!
Anna Hällä aina olla
Sydän aivan armollinen,
Alimmaisille avoinna!
Anna suuri suosiosi, 140
Ollaksensa onnellisen,
Aina siunatun Sinulta,
Sekä sotatanterilla,
Että rauhan riemutöissä!
Wielä taivahan talossa 145
Siunaa siellä sulollasi.
Ilollasi iäisellä,
Kirkkahalla kruunullasi!
Mutta aina muistakaame
Kuningasta korkiata, 150
Sitä kaikkivaltiasta,
Jok' on tehnyt taivahatki,
Kaikki meret, manteretki,
Kuulusat kuninkahatki,
Esivallat valmistanut!
Hälle suusta Suomalaisten
Soikohon tämä sanoma,
Tämä kiitos kuulukohon:
"Herra kiitetty olkohon,
Isäin Jumala!
Lässä ja kauas soikoon
Ääni kaunis tai:
Kiitetty ylistetty
Herran neuo ain!
Jost' on meille tehty
Apu armias näin" j.n.e.
* * *
Wielä nyt sanon sanoja,
Muutamia muistuttelen, 160
Suomessa surullisille,
Murehissa murtuneille,
Alla vitsan vaipuneille:
Elkääte nyt kuitenkana
Totisesta toivostanne 165
Syöskö teitänne syvältä,
Herran pelvosta hyvästä
Aivan pelkohon pahahan!
Elkää kuitenkan epäilkö
Armiaan Isän avusta! 170
Totta on tämäki vitsa
Julkinen teko Jumalan —
Etsiväinen etuamme,
Onneamme, autuuttamme,
Neuovainen nöyryytehen, 175
Kehottava kärsimähän.
Muistakaate mitä muinen
Sano Herra Saalemissa,
Juudassa Jumalan henki,
Miehen kautta kaunihimman: 180
Että jäänehet jälille
Siinä Herran Sionissa
Pitäisit Pyhät oleman.
Josta syystä syntejämme
Muistakaame muinosia, 185
Joilla aina ansatsimma
Raskahimman kangastuksen,
Jotka syöksivät syvältä
Meidät alle armottoman,
Walitettavan vahingon. 190
Pyytkäme parannus tehdä,
Katumuski kiiruhusti;
Siitä taivahan talossa
Enkelit ilottelevat,
Herrakin hyvillä mielin 195
Taudit poies poistelepi,
Witsansa vähentelepi,
Keventää kovan kätensä,
Wielä siunaa Sionissa,
Auttapi asunsiansa 200
Surkialla Suomenmaalla;
Wielä' antaa armostansa
Kesät kaikki kaunistavat,
Wiljavuodet viljasimmat,
Isän maalla ilmestyä; 205
Täyttäpi surusen Suomen
Herra aivan armollinen
Itse suurella ilolla.
Jo nyt lauluni lopetan,
Poies puuttuvat puheeni, 210
Jot'en jaksane jutella,
Enkä yksin ymmärrellä,
Wihasuutta Herran vitsan.
Eipä taito taitavana
Ylös voine ymmärteä, 215
Eikä armon avaruutta
Selväksi ulos sanoa
Taida kieli kerkeänä.
Täm' on laulu laulettuna
Alla ajan surkehimman, 220
Kun ei yöllä ollenkana
Unta silmät ottanehet;
Enkä löytänyt lepoa.
Kuullessani kuolevilta,
Että jääviltä elohon, 225
Sairahilta surkehilta,
Aivan kurjan kuikutuksen,
Waikian malitusäänen.
Jälkimaine. Tuota kukana ei kummastelle, jos talonpoikasen tekemässä runossa kehnompiaki paikkoja löytyisi ja semmoisia sanasopunsa vuoksi luulisimma nykysessä olevan vv. 45, 128, 169, 199, 202, joissa sanat: vanhaa, olkoon, elkää, siunaa, antaa eivät tee oikein soivata runoa, ellei niitä äännettäisi: vanha, olkon, elkä, siuna, auta, taikka kolmitamuisesti: vanhoa, olkohon, elkeä (elkä'ä), siunoaa, antapi, vaan jommoisina ne eivät mahdu nykysiin paikkohinsa. — Muuten pidämmä tätä runoa mielensä ja järkensä puolesta hyvin ansiollisena ja osottavana millä kannalla Kristillisyyden tunto ja sitä seuraava mielenlaatu on näillä Pohjanki mailla rahvaassa elämä. Erittäin kiittäisimmäki Kiantalaisia näillä seuduin oppinsa ja taitonsa puolesta niissä asioissa. Mainittava asia on seki, ettei Kiannalla vielä ole ilmestynyt semmoisia erikoita uskon asioissa, joita täällä kerettiläisten nimellä tutaan ja joiden kanssa kylläki sopimattomasti oikiat jumaliset, herännet ihmiset usein seotetaan. Olisiko siihen syynä, mitä Hengellisissä Sanomissa, 1837, siitä asiasta kerrotaan.
Mielellämme olisimma tässä Seppäsen runossa lukeneet jonkun kiitossanan niillenki varakkaammille maaveljillemme Eteläsuomessa, jotka mainittuna surkiana aikana eivät säästäneet varojansa millä voivat taudin ja näljän kanssa Pohjosessa taistelevien maamiestensä hätää lievittää ja jolla apuunrientämisellänsä todistivat, että
Waikka vuosituhansia
Mont' on vaipunut välihin,
Alkaen ajasta siitä,
Jona pienestä pesästä,
Ylen köyhästä kodista,
Entiset esiisämme,
Suvun Suomen suurentajat,
Haarausivat hajalle,
Yksi sinne, toinen tänne,
Kolmas kunne'ki osasi;
Niin on Wielä veljeyden
Tunto muisto muuttumaton.
Waan nykysempä runon teentäajalla Seppänen ei vielä tainnut tietä'kän heidän lahjoistansa, koska enimmäksi osaksi joutuivat vasta myöhemmin tänne hätälaisten avuksi.