"Tukela tora tuvassa,
Weren seikka salvoksessa,
Tuvan uuen turmelemma,
Lattian likaelemma,
Pestyt penkit hierelemmä;
Käykäme ulos pihalle!
Pihalla veret paremmat,
Kartanolla kaunihimmat,
Luontevaisemmat lumella."
Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle. Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:
"Kuulesta sa Pohjan poika!
Sinunpa pitempi miekka,
Sinun kalpa kauhiampi;
Toki taiat tarvitakki,
Ennenkun ero tulevi,
Tahi kaula katkiavi.
Kun on miekkasi pitempi,
Iske päältä Pohjan poika!"
Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville. Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen, paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä kotiin äitinsä luoksi ajaen.
Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu. Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? — mitä keihäitä?" — kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt kunne tahansa piilemään — arveli äiti — niin taidatpa aina surman edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä, niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa, jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää. Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita, ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.
Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen lausui:
"Elä huoli hongan pinta,
Wene varpanen valita!
Wielä saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella."
Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan, niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä, että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa. Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa. Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä vaivaiseksi. — Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut, kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä, laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:
"Ei vara venettä kaada,
Tuki suovoa tuhoa,"
ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan. Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen. Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata, souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton. Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat, esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki tästä kerrasta jääkööt.