"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla, joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni. Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni, vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit asiani."
Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa, ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista oli, mietti ja vaikeni.
Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen, koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla, närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"
"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat, joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan. Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun, auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään. Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä, mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas, jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla, hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei, sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä, kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."
Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton, saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui. Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista, joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen, että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja hänen kultalintujansa.
Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä. Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten kyläin ylitse vaaran kupeilla.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta. "Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen. Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."
Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu, vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen. Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu, aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten. Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.
Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat kun keviät aamupilvet taivaalla.
Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta, idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa. "Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat. Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta." Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu. Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa. Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi, ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään ystävätä."