Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan mitään virkkanut.
Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä lensin Tarsutan läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli, näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana, kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä, siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke, äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull' on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee, etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden muurein ylitse.'"
Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä kaikkitietäväksi kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi j.n.e. ja kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan). Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi, kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään. Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."
"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan. Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.
"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi. Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki, mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset. Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet. Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen, hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas, koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa. Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN.
W. 1839. Elokuulta.
Neljä kultalintua.
(Lisää Heinäkuun osaan.)