MEHILÄINEN.
W. 1839. Joulukuulta.
Alkuluomisesta.
Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta, nimittäin maan ja maailman luomisesta, ihmisten ja muiden sekä hengellisten että hengettömien olentojen ilmaumisesta j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu. Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan, että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma, joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. — Persialaiset uskoivat löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, Ormusda nimeltä, oli hyvä, toinen Ahrimani paha (k. Mehil. 1836, Histor. s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli pahoja. — Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton alkujumala maailman Sanallansa. Sitä ennen oli maailma yhtenä jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui ääneksi, ääni tuleksi, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget, eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet. Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin, yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan, jos heki lankeaisivat. — Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä, ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat. Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä. Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä, kasvavata eli muuta ainetta. — Muinais-Suomalaisten uskosta näissä asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil. s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:
Waka vanba Wäinämöinen
Siitä kulki kuusi vuotta,
Seuro seitsemän keseä,
Karehti kaheksan vuotta,
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukialla,
Eessähän vesi vetelä,
Taivas sininen takana.
Siinä mies meret lukevi,
Uros aallot arvelevi;
Kussa päätänsä kohotti,
Sihen saaria saneli;
Kussa kättä käännällytti,
Sihen niemiä nimesi;
Kussa jalka pohjautu,
Sihen hauat hankkieli;
Kun kävi lähitse maata,
Siinä rantoja rakenti;
Päin pääty maata vasten,
Sihen lehti laittelihen;
Kylin maahan kääntelihen,
Sihen sai siliä ranta;
Jaloin maahan kääntelihen,
Sihen loi lohiapajan.
Niin ulomma uiteleksen,
Seisottu meren selällä,
Luopi luotoja selälle,
Kasvatti salakaria,
Joihin laivat lasketahan.
Päät menevi kauppamiesten.
Lenti kokko koilta ilman,
Havukkainen halki taivon,
Ei oo kokko suurimmia,
Eikä aivan pienimmiä:
Siipi taivoa siveli,
Toinen vettä viepraeli.
Sillä silmät tulta iski,
Suu valeli valkiata.
Lentelevi, liitelevi,
Katselevi, kääntelevi
Lenti iät, lenti lännet,
Lenti kaikki ilman tuulet,
Lenti luotehen loputen,
Peritellen pohjasilman,
Etsien pesänsioa,
Asunmaata arvaellen.
Sillon vanha Wäinämöinen
Keskellä meren seloista,
Kun näki kokon tulevan,
Linnun liian liitelevän,
Luuli päivän paistavaksi,
Hempehen helottavaksi.
Niin nosti merestä polven,
Sen pisti kokon pesäksi,
Heinäseksi mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi.