Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun Historiasta, vaan muista maailmallisista, ellei viimeksi mainitulla 6 sivulla tulis muun seassa sanomaan: "monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman alkuluomisesta, niin Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka vielä meilläkin ovat arvossa pidettävät." — Ja muut sanokoot, minkä verran puolta puuttunee Raamatulle seuraavista samalla ja 7 sivulla luettavista sanoista: "sen maan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu alkuasioista kertoo, paljo selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän kaikkia muita vanhain Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mielijohdannoita näistä aineista", jne — siksikuin 9 siv. mainittuansa "kinausta, kahdestako vai usiammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja syntynsä", erotuksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: "me tämän riidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maan päällä nykyjään löytyvistä ihmislaaduista eli roduista", jne. — Mutta missäpä arvossa se pitänee P. Raamatun, joka "heittää silleen" ratkaisemata senlaiseen riidan? — Saman verosiksi näkyvät Toukokuun N:sa löytyvässä jutussa "Nykyisistä ajoista" seuraavat sanat: "sillä ennen ei tietä sieltä (taivaasta) ketänä hevosella alastullen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä." Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylönkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun N:sa olevan Tupakkirunon jälkimaineessa tavattava juttu "Ruotsalaisesta Pohjais-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä papista", jossa siistimpään pukuun puetaan pakanoin senpäiväset lorut, kuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause; niin että, jos puolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko, vai Kristinopin ystäväksi hän luulee sen kirjottajata, hän arvelemata vastais pitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana. Jos papissa vika oliskin, niin ei se kuitenkaan kelpoa häväisemään koko Kristikuntaa, ja vielä vähemmän halventamaan Kristinopin arvoa. Eikä kelpomies semmoisesta asiasta niin puhu, että yksikertaiset pahenisit ja häiriytyisivät uskossaan. Eri asia on, jos Mehiläinen vaan lienee aivottu oppineilta ja ei meikäläisiltä miehiltä luettavaksi (vaikka en uskois heidänkään kaikkein hyväkseen ottavan tämänlaisia pilkallisia lauseita). Mutta sitä en saa päähäni lukiissani siinä senlaisia asioita ja neuoja, joista vaan yhteisellä kansalla on hyödytys, ja jotka tulis perin naurettavaksi, jos niitä oppineille kirjotettaisiin. Esimerkiksi siihen mainitsen Kesäkuun N:sa "Keisärin kiitosrunon" jälkimainetta, jossa Pieksiäistä niminiettaun kehotetaan eteenkinpäin runoilemaan, ja "Neuoa Terveydenhoidosta" Heinä- ja Elokuun N:roissa, jotka eivät suinkaan ole oppineita varten kirjotetut. Jonkatähden, muutaman oppineen kerran toista arvellessa, ajattelin: jopa sinä minun perin älytöinnä pidät, eli et itsekkään asiata oikein älynne.
Waan mieleeni johtuissa sekä Raamatulta että koettelumukselta vahvistettu totuus ihmisen sydämen aivotuksesta, että se on paha ja siis vihattavastaan hakee niin paljo vikaa, kuin vaan taitaa, olkoon vika sitte luultu eli totinen — jonkatähden tästäkin kirjoteltamastani joku suittaa etsiä tilaa ja aihetta luulolle, sen pyytävän tehdä Mehiläistä kaikesta arvosta alastomattomaksi — täydyn jo kesken kirjotukseni sanoa, sitä ei ollenkaan mulla mielessä olevan. Mehiläisen sulomielistä (estetisk) ja Suomalaisten kielen ja muun maallisen menon sivistymistä ja ajallista onnea eistyttävää arvoa ei taida, eikä tahtonekaan kukaan halventaa. Se vaan on vahinko, ettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan pikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä vaarallisempi, jota enämmin se kokee sitä peitellä, hokiin itsiänsä Raamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenki todella olleen. Sentähden en voi uskoa oppimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle siitä sen mennävuonna näytetystä innosta olevan niin suurta hyödytystä, kuin siitä on vahinko, koska uskon oppi raamatullisessa puhtaudessansa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen ainoa perustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin terävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään ole rohjennut kehottaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edellapäin mainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia sille satojakin lukioita.
Tähänasti ei yksin luonnollisille hyville tavoille ole Mehiläisestä ollut oikiata puolta. Mikä lieneekään nostanut sen senlaiseen vimmaan? Mutta niinkuin muut innot, niin taitaa sulomielisyydenki into, kuin se yksipuolisesti saa vallita, pimittää totuuden ja oikeuden kunnon ihmiseltä, sen siaan kuin sen, niiden palveliana ollen, pitäis avittaa heidän vallan päälle pääsemistänsä. Eikä olekkaan ihme tämä, "oman rakkauden tungetessa kaikkeen, pyhimpiinkin toimituksiin; vieläpä usein niinkin tapahtuissa, ettei itse maailman ylönkatse ja itsensä kieltäminen ole vapaat ja puhtaat siitä." — Niin kuullaan M:sen, Hekkalan Marian Helmikuun N:sa olevata runoa tutkiissa, jälkimaineessa päättävän, siinä "ei Hekkalan Mariasta lausuttavan pahempata, ettei valitettavasti monestaki tytöstä käy pahempia lauseita". "Melkein lukisin", sano vielä, "koko runon hälle kunniaksi, koska ei siinä ole voitu hänen arvoansa suuresti millään alentaa" jne. — En toki usko yhtään Suomen sirkkuani niin raa'aksi, että suuttumata, ja vieläpä korvallekin läppäämätä kuulisi itsestään laulettavan, mitä Haapalainen suruissansa sanqen irstaisesti itsiänsä lohdutellen, Marian toisen kanssa naimiseen jouduttua vielä viikon päästä hänestä sanelee: "Jo nyt veivät viekkahammat" jne, katso: Mehil. Helmikuulta 1836 ja siinä löytyvätä mainittua runoa v. 549—559 — En usko — sanon vielä kerran — Suomen tytön punottumata ja vihastumata toisestakaan tätä kuulevan laulettavan. — "Mikä vei mielen miehen päästä, temposi opin otsasta", kun toki kiittää tämmöisiä "riikin riettaita loruja!"
Näin asian ollessa en sunkaan rohkene luottaa, seuraavassakaan Kesäkuun N:sa löytyvän muutamalta Pieksiäisen nimiseltä Pielaveden pojalta Kiitokseksi Keisarille tehdyn runon jälkimaineen sanoissa totta olevan: "monessa kohti maassamme on rahvaalla turha (!) pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulella'ki niitä" jne. Minun luullakseni, runoen ollessa senlaisia, kuin äsken esimerkiksi pantu, ei toki nimitetty pelko oliskaan turha, vaan sangen hyvä, jos vaan voisi tukahuttaa senlaisen runoilemisen innon, joka ei ainoasti päätä suoraan sodi puhdasta Kristillisyyttä vastaan, vaan myös on vahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle. — Kohta sen perään uhkaa Mehil. "pränttäyttää kaikki Pieksiäisen naururunotkin toivossa, hänen jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voivan pieksiöitänsä vastustella", jotka peljätyt pieksiät — niinkuin samassa jälkimaineessa mainitussa ruotsalaisesta Sanomalehdestä (Helsingf. Morgonbl. 1832 N:o 12) on nähtävä — olit hänen sukulaisensa[4] ja siis arvattavasti oma isänsä ja äitinsä eli holhoojansa, joilla kuritusvalta on. Mehiläisen näin saadessa hyvällä tunnolla neuvoa kohtelemaan vanhempia, en ihmettelekkään, että hän samassa jutussa nureksii Pieksiäistä, kuin hän mainitussa runossa sanoo: "Turkkilaisia jumalattomiksi", ja muutoin kokee maalata heitä senlaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjotuksista tunne, pian vetää heidän Kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän sanon: jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei sitte pakanatkaan; sillä jokaisellahan on Jumalansa, jos ei oikia niin kuitenkin väärä.
Mitä itseensä kristilliseen autuuden järjestykseen tulee, niin minä, varsinki katsoissani näitä tässä edeltäpäin tutkituita Raamattuun ja hyviin tapoihin sattuvia lauseita, en suinkaan saa sitä päähäni, että Mehil. pitäisi sitä oikiassa arvossa, eli yksin tietäis, millinen se on. Pitäishän sen, joka annaksen puhumaan ihmisten erhetyksistä näin kalliissa asiassa, myös osaavan sanoa, ja sanovankin, mikä järjestys oikia on, jossa autuaaksi tulla taitaan, eikä jättämän lukioitansa eli oppilaisiansa niinkuin tielle tietämättömälle, lähdettyänsä heitä ensin taluttelemaan. Niin on esimerkiksi asia alkupäänkin Toukokuun N:sa olevasta jutusta, jossa puhutaan nykysistä ajoista, vaikka sen törkeyttä koetaan silitellä siihen pannulla alimuistutuksella, joka minusta enämmän pimittää, kuin selvittää pääasiatansa. Samoin ikään on Jaakko Wallenperin jutun laita Joulukuun N:sa. Mutta ennen mitään mainimatani sen pidosta, tahdon tähän ottaa lyhykäisen autuuden järjestyksen kirjoista, joita ei suinkaan käy Kerettyläisten kirjain nimellä hylkääminen, nimittäin P. Raamatusta, Lutherillisen Seurakunnan Alku kirjoista (Libri symbolici,) Möllerin ja Strandbergin Hengelliseltä Konsistorilta P. Raamattuun hyvin perustetuiksi nähdyistä Katekismuksista — vaikka toistaksesi, rakas Mehiläinen, tiedäppäs Sionin Wirtten ja Huutavan Äänenkin olevan präntätyt tarpeellisella ja oikialla luvalla niin hyvin eli paremminkin, kuin itse uskonoppiin sattuvain lausetten suhteen lienetkään —[5] — — —
Rakas Mehiläinen tutki nyt tätä, jota P. Raamattua vastustelemata ja sen oppia kukistamata et saata vääräksi sanoa ja pane siihen rinnalle, mitäs edellä mainituissa jutuissa lauseksit ja toimittajas jo ennen nimitetyissä ruotsinkielisissä Sanomissa (Helsingf. Morgonbl. N:ris 49—52) on maininnut, niin pitäis sinun jo rupeeman kamoen ajattelemaan, ettäs niissä pikimmältänsä olet suittanut heittää pois totuuden valheen kanssa ja että noiden sinulta niin kummasteltuni Kerettyläisten joukossa saattaa löytyä hyviäkin Kristityitä, ja kukaties niiden seassa yksinänsä, ja että sen sinulta villitsiä Wallenperin rinnalle asetetun "vaate-tekiän" laita myös niin on suittanut olla. Tämän kirjoittaja, joka myös on tuntevanansa näitä sinulta ja monelta muultakin (esimerk. Oulun Wiikkosanomissa 1837. N:o 1.) niin kovasti soimatuita Kerettyläisiä,[6] on vakuutettu sinun ja monen muun heidän häväisiänsä silmäin tulevan tuomiolla lieteen katsomaan, jollette sitä ennen asiata paremmin harkitse. Maallista hyödytystäsi en halvenna: sen vielä kerran sanon; ja soisin taitavani niitä, joille minun on sanomista, neuvoa toimittamaan sitä omaksensa; mutta nykyisessä muodossasi en taida sitä tehdä, arvaten heidän hengellisen hyötynsä kalliimmaksi ruumiillista etuansa. — Mutta eikö siis ole mahdollista, Mehiläisen eteenpäin tulemaan parempaan sovintoon uskonopin puhtautta ja totista harjotusta rakastavaisten kanssa? En minä sitä vielä mahdottomaksi näe. Ovathan jo muissaki maissa maallista valistusta harrastavaiset sen mahdolliseksi löynneet. Jos tämä toivotus toteen käy, eli jos Mehiläinen edes jättää uskonopin kajoomata, niin minä olen ensimmäinen mies kokemaan sille lukioita.
Lopuksi rukoilen Mehiläistä jossain N:sansa pränttäyttämään tämän kirjotelmani, ja, minulle ja monelle muulle lukiollensa siitä tulleen murheen ja lokkauksen poistamiseksi, antaa, jos taitaa, lauseillensa paremman selityksen, kuin minä olen voinut.
Kirjotettu Helmikuussa 1837.
J.F.B.
[4] Ei suinkaan ymmärretä niitä pieksijöitänsä, vaan niitä, joista oli runonsa tehnyt. Yli koko maan kuullaan naururunoin tekiöistä, että välistä saavat selkäänsä niiltä, joita runoillansa herjailivat, välistä manataan keräjin ja sakotetaan. Niin esimerk. Kajaanin läänissä Pekka Kinnunen sai sakkoa naururunostansa, jonka teki Hyrynsalmen entisestä Kappalaisesta, Ekdahlista, ja josta syystä sitte lisäsi runonsa seuraavilla sanoilla: