Liisa.
Surunen on syämeni, itku silmän peittää:
Jopa oma kultani taisi mun heittää.
Minä elin kultani kanssa, elin monta vuotta;
Iän nuoren kulutin ja kulutin juur suotta.
Olin aina siivo tyttö, siivo rehellinen,
Kultani se viettelijä, viekas, petollinen.
Wiikon vuotin kultoani, vuotin joka ilta,
Kysyin keon kukilta ja ilman lintussita:
Ettekö kukat ole kultoani nähnyt,
Miss' ompi kultani kulkenut ja käynyt?
Ettekö tieä te lintuset pienet,
Missä mun kultani elänee ja lienee? —
Kulta eli ilossahan meren tuolla puolla,
Minun anto surra ja ikävihin kuolla.
Mari.
[Toisella tavalla ja vaillinaisesti ennen präntätty; katso; Finnische
Runen von Dir. H.R. Schröter, sivulla 1106 ja 141.]
Astelin kaunista kangasta myöten,
Heliätä hiekkarantoa myöten.
Poro minun pölysi polvilleni,
Heliätä hiekkoa helmoilleni.
Menin minä siskoni kartanohon,
Siskopa minua syömähän laitti.
Söin palan eli puolen arvoltani.
Kysyin sitte siskolta armaistani.
"Armahasi ei ole ollunna täällä:
Tuollapa maannehe marjoin päällä."
Kävin minä armasta katsomahan,
Sisko se sivullani astumahan.
Armahani makasi paarten päällä.
Silkkinen huivi oli silmiin päällä.
Sisko se käski mua nauramahan,
Sano minun armahan toisenki saavan.
Olisin ma nauranut armastani,
Waan empä jaksanut itkultani.
Suu minun neuro, syämeni itki,
Silmäni vettä vuoatteli.
Weetpa ne vierivät poskia myöten,
Menivät kun virrassa koskia myöten.
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN W. 1840.
Helmikuulta.
MUUALTA LÄHETETTY.
Kysymys Mehiläisestä.