Kunne on nyt kulkenunna,
Kovin kauaksi kaonna,
Mehiläinen meiän maalta,
Näiltä Pohjolan periltä,
Kun ei kuulu kulkevaksi, 5
Ei näy sinä ikänä? —
Joko lie kulkenna kulunsa,
Ohin aikansa ajanna,
Mennyt meistä melkosihin,
Kohen merta määrätöntä, 10
Ponnetonta, pohjatonta,
Iankaikkista, isoa;
Josta ei pahat palaja,
Tule taitavat takasin.
Näihin ilmohin ikänä, 15
Eipä se meri mehusta
Taia tulla täytetyksi;
Sill' on vuosia vatsassa
Ennen saatuja saatoja,
Tuhansia tunkemia, 20
Ei ole sittenkään sisältä
Meri tämä täytynynnä,
Wiel' on ontena ololta,
Avaralta autiana.
Se nyt saattapi minunki, 25
Wiepi paikalla vinohon,
Toimittapi toisahalle
Ajatukset ainehesta,
Es'sanoista eksyttäpi.
Enk' ois outo ollenkana, 30
Saattamaton saanutkana,
Ruvennut runon tekohons
Tähän työhön työntynynnä,
Wann tuli iso ikävä,
Kaipaus kaonnehesta; 35
Se minun pani pakolla,
Sepä työnti työntämällä,
Laitti virttä laulamahan,
Saatteli runon sanoille.
Niin jo tuota toistamisen 40
Mehiläisestä kyselen:
Onko enää ollenkana
Elämässä entisessä,
Näissä maailman majoissa,
Joka kuuna kulkemassa; 45
Wain lie joutunut jokehen
Tulvan tullessa isoksi;
Wainko tuimahan tulehen,
Aivan hirmu hiiloksehen;
Wain oisi salohon saanut, 50
Selkosmetsihin sekonut,
Etähäksi eksynynnä;
Tahi ei tahtone enempi
Tulla'kaan tuville näille,
Kaukasille kartanoille, 55
Näille Pohjolan perille,
Pikkuisihin pirttilöihin,
Joiss' on karstoa katossa,
Paljo pöyvillä pölyä,
Penkeilläki pelmehiä, 60
Aivan lasitki likaset,
Sillat myöski siivotonna.
Samoin kun sano Paturi,
Häpäsi Hämehen miesi,
Runossansa rustatussa, 65
Jossa paraite paniki,
Ylen määränsä ylävä,
Siivoistamme, silloistamme,
Pöyvistämme, penkeistämme,
Akkunoista, astioista, 70
Niinkun kaikista kaluista,
Waate'varsista pahoista,
Wielä taioista tavoista,
Että tyyleistä tytärten,
Poikasien Pohjan maalla. 75
Ja niin kiittiki kivasti
Heiän puolen hempehiä,
Tyttäriä tyynempiä,
Kun ovat kovan koriat,
Ylen määränsä ylävät, 80
Monen tansin taitavaiset.
Waanpas kuule Kustu kulta,
Pane mielehen Paturi,
Mitä mä sanon sanoista,
Laulustasi laitetusta: 85
Mitä on tyllit tyttärillä,
Talonpojan tallukoilla?
Mitä on saalit silkkisetki,
Kamritsiset kaulahuivit.
Että silkkisiekalehet, 90
Jotta saavat sammumahan
Tulen liekin liehumasta,
Keiton alta kyökistäki?
Niin ennen isät sanoivat,
Muistutteli muinaskansa: 95
Ei salli savinen pelto
Koriata kuokkiata,
Piian pitkeä hametta,
Sukanvartta valkiata.
Pois ne onki Pohjolasta 100
Silkit, kamritsit kateessa,
Talonpoikaisten taloista.
Se on mahti mamsellejen,
Tapa herraisten taloissa,
Jotk' on sääty säayltähän 105
Pulskiampahan pukuhun.
Se on erotus eräinen
Meille varsin valmistettu
Tuntomerkiksi tutuksi,
Niinkun tunki kunniaksi, 110
Että olla oikiasti
Waattehissansa vakaasti,
Sääyssansä säiseästi.
Sill' on kukkoki kuresta,
Kananpoika kaarnehesta, 115
Erotettuna esinnä
Luojaltansa luullaksemme,
Niille pantuna paraaksi
Esimerkiksi etehen,
Jotk' ei ilman itsiänsä 120
Koskan tule tuntemahan,
Tuntemahan, tietämähän,
Mistä on suku sukunsa,
Mistä alku ainehensa,
Waikk' on alku ainehemme 125
Maasta, mullasta sukumme.
Niin me pojat Pohjan maalla
Aina aikahan tulemma
Kotisaaulla saralla,
Jot' ei paljo painettane. 130
Emmekä huoli ensinkänä
Suurten rinnalle ruveta,
Tytöt ei ne meiän maalla
Maha tulla mamselleiksi.
Jos ei toisinkaan toella 135
Pitäis kenenkään kehata
Ylen pitkiä piteä
Körttiröiyn rötkäloitä,
Halkosuisia hameita,
Wanhan kansan kauhtanoita, 140
Jost' on joukossa johuja,
Pahat seuroissa seotki,
Josta juorut juoksioitten,
Lorut pitkät loppumatta.
Moni mielen miehistäki, 145
Warsin vaimoista valitut,
Niin on eksyneet etääksi,
Uskossansa untunehet,
Että pyrkivät pyhiksi,
Wanhurskaiksi vaattehilla. 150
Niin on tyhmät tyttäretki,
Että riepunsa repivät,
Kaikki katkovat hameensa,
Huivinsaki hukkoavat,
Aivan polttavat poroksi; 155
Sillä toivovat tulevan,
Paremmaksi pääsevänsä,
Sillä pyrkivät pyhiksi,
Taivasta tavottelevat;
Waikk' on synnissä syvästi 160
Omatunto tuuvitettu,
Ettei tunne tuomiota
Synnin päälle synkiätä;
Waikka himot hiukoavat,
Weri kunne'ki vetäpi, 165
Synnin töihin tyhmempihin,
Ilkeyksihin isoihin.
Waan jo olen vaiti vaattehista,
Että tylleistä tytärten,
Wirkan vainen viimeseksi 170
Mehiläiselle sanani:
Niinkö siistiksi sinäki
Tulit tuttu lintusemme,
Että sä noesta nokastut,
Eli muista muuttehista, 175
Tulemastasi tupihin,
Meiän maille matkomasta?
Waikk' oot kuullut käyessäsi,
Että nähnyt ollessasi,
Kuinka vaimot vastoinensa 180
Karstoja kapistslevat
Joka lauantai laesta,
Nokiorret nostelevat,
Ettei kai ole katosta
Sitä puonnut silmillesi, 185
Silmillesi, siivillesi.
Wieläpä seinätki sipovat,
Kyntivät metson kynillä,
Sekä veillä veisteievät
Aivan puulle puhtahalle, 190
Pöyät, penkkinsä pesevät,
Lakasevat lattiansa
Warpuluuilla lujasti,
Raot kaikki rassoavat
Puikon kanssa puhta'aksi; 195
Waikk' ei siisti sittenkänä
Ole vielä ollenkana
Meiän tuhmissa tuvissa,
Pimiöissä pirteissämme,
Kuin on kuulunut Hämeessä, 200
Aina mainittu olevan,
Lattiat vesin valetut,
Kaikki pesty permantonsa;
Kuin on suurissa saleissa,
Parahissa pappiloissa. 205
Wain tule kuitenki tupihin,
Pikkusihin pirttehimme,
Joss' olet kauan kaivattuna,
Kauan ollunna kateessa;
Tuo tukulta tullessasi 210
Meille mieluista mehua,
Kanna mettä kaapussasi,
Alla siipesi simoa.
Elekä pane pahaksi,
Ellös tuosta tuskautuko, 215
Waikka kuinka kuulisitki
Pahanjuonisten panevan,
Kulkuasi kummeksivan,
Tahi kieltäsi kiroovan;
Ei ole ollut ennenkänä 220
Kaikki kaikille hyväksi,
Yksi kiitti, toinen moitti,
Harvat arvon antanepi —
Se on mahti maailmassa,
Se tapa iänikuinen. 225
* * *
Kaikki mit' on kankiasti
Tähän lauluhun las'ettu,
Taikka pantuna pahasti,
Puuttuvaisesti puhuttu,
Lapinpuolen lausehilla, 230
Puhe'parsilla pahoilla,
Siitä saattapi sanoa:
Ett' on miekka miestä myöten,
Laulu laulajan mukahan.
Jälkimaine. Jo tätä ennen olemma, ilman muita lauluja, präntättäneet Mehiläiseen kolmekymmentä nykysemmän ajan tekoista runoa. Niitä on ollut 25 semmoisia, jotka on tehty ruotsin eli muun vieraan kielen ymmärtämättömiltä miehiltä ja niiden eritekiäin luku on 14. Nämät tekiät ovat olleet kotoperää osittain Karjalasta (Repolasta, Lieksasta, Ilomantsista ja Kerimäeltä), osittain Savosta (Rautalammilta, Wiitasaaresta, Pielavedeltä ja Iinsalmesta), osittain Pohjanmaalta (Siikajoesta, Iistä ja Hyrynsalmesta). Usiammastaki syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runoissa, kun muissa kirjotuksissa. Ensistäki kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herraisten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensiaikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että moniki lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjoituksen, joka siitä ei seuraa. Emmekä huolisi vallittaa, jos ne sen tekisivätki, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpi suomalaisillenki niin tutuksi ja rakkahaksi, etteivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä, kaikilla aineilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä eli ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista eli latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi ellei aikanaan vapauteta ja oikaista. Ei siis liene'kään lupa niin ajatella, kun meillä ei olisi minkäänlaista huolenpitoa kotikielestämme, »vääntyköön kuinka tahansa. Kaiketi'ki on meillä siitä niin huolta, kun hyötyäki. Eikä ole'kaan yksipuolisia velvollisuksia maailmassa, niin että saattaisimma kielestäkään sanoa, sen vaan meille hyväksi luodun olevan, meidän ei siitä huolta pitää tarvitsevan. Se siis on huoli ja velvollisuus kotikieltämme kohtaan, että, minkä taidamma, estelemmä sen oman luonteensa heittämästä ja mutkistumasta ruotsin tahi muiden ulkokielten mukaan. Olisiko se siis niin vaarallinen asia, ja eikö se olisi ennemmin suotava, kun esteltävä? — Tätä kysymystä vastaamma toisella: onko se vaarallista jos männyt metsässä kasvavat vääriksi, ja eikö ne kuitenki ole mäntyjä, ei muita puita? — Ovat kyllä ja kelpaavatpa vielä polttopuiksi, mutta seinää ja huonetta on niistä vaikia saada. Ainaki pitää niitä usiammiksi kappaleiksi sitä ennen palotella ja ei saa sittenkään muuta, kun jatkettua seinää. Semmoista jatkettua, paloteltua kieltä saadaan myös suomesta, kun sitä ulkokielten mukaan mutkistettuna käytetään. Suomessa on oikein aika honkiin verrattavia sanoja, juurellansa, varrellansa, oksilla ja latvalla. Semmoisista ruotsi ja moni muu ulkokieli ei paljo tiedä'kään, vaan täyttää yhden suomen sanan siasta puheen usiammalla pienellä, välistä neljällä ja viidelläki. Kun nyt semmoisiin ulkokieliin tottuneet jotai suomeksi kirjottavat ja liiatenki, jos kääntävät jotakuta niistä kielistä, niin tavallisesti saavat sanan sanalta, kaksi paraalta suomalaiseen kirjotukseensa. Waan erityiset sanat ruotsissa ja muissa ulkokielissä enimmiten ovat lyhyitä, suomen sanat pitkiä. Sentähden venyy kirjotuksensaki pitkäksi ja näyttää oudollen. Tätä vikaa parantaaksensa karsivat ja katkasevat sanat, jolla saavat semmoista kieltä, kun useimmissa virsissä virsikirjassamme. Niin on mielestämme Turun ja Uudenmaan Suomalaisten kieli oikian luonteensa kadottanut ja pilannut somuudensa, niin Wiron kieli vieläki pahemmaksi rumentunut. Waan jälki vetää, sanotaan sananparressa, ja kun nyt suomalaiset kirjat enimmäksi osaksi ovat mainittua ruotsin mukailemata, niin tarvitsisi saada toinenki jälki, joka vetäisi ehkä muutamiaki siltä entiseltä ruotsin jäleltä. Tosin onki nykysempinä aikoina alettu tehdä ja käydä tätä toista suomalaisuuden jälkeä, mutta vieläki on se entinen paremmin tallattu. Sentähden olemma meki puolestamme liittäyneet niihin, jotka tallaavat tätä suomalaisuuden uraa paremmaksi tieksi, vaan koska usein meki erehdymmä sille entiselle tielle, niin haluisesti ainaki olemma pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa. Se on ensimmäisenä syynä, minkätähden semmoisia runoja ja muita kirjotuksia olemma präntättäneet.
Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herraisten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen, kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Wenäläisiksi eli Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin, kuinka sitä pyydetään, minkälaisia nuotta ja verkot ovat, minkälaisia aura, viikale ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, jos nauris kasvaa maassa eli puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikanen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjotuksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräsesti eli hairailevat muulla tavalla. Liika kaunistus helpoimmasti tapahtuu omilta maanmiehiltämme, mutta ei ole kuitenkaan kiitettävä. Lapselle näytettiin kerran omenapuun kuva paperille kirjotettu. Ihastuen katseli hän niitä viheriöitä lehviä ja kauniita, vaalevia kukkia ja sanoi, ei koskaan niin kaunista puuta nähneensä. "Se on kuvattu sinun nimikkö puustasi omenatarhassa", lausui isä, ja lapsi pyysi kuvaa omaksensa. Isä vastasi, ei taitavansa antaa sekä puuta että kuvaa, vaan jos tahtoisi vaihtaa, antaa puun isällensä, ottaa kuvan, niin sillä saisi. Lapsi myöntyi mielellänsä vaihtamaan, sillä kuvan taisi kädessänsä pitää, myös oli se uusi; vaan puu oli vanha, eikä liikkunut paikaltaan. Jälkeenpäin olisi hän kerran helteessä puun varjoon istunut, mutta kuva ei antanutkaan varjoa. Wieläki pahemmin kävi hänen, koska syksyllä muut puistansa poimivat omenia ja hänen kuvapuunsa aina oli yltä valkiassa kukassa. Wiimen tulivat hiiret ja kalustivat sen rikki loukosta, mihen oli heittänyt, eikä hän tästä hiirien työstä paljo surrutkaan. Tähän lapsen omanapuun kuvaan ovat usein oppineitten kuvaukset elämän muodosta verrattavat. Ovat monasti kuvauksia heidän puuttuvaisesta tiedostansa yhteiseen elämään koskevissa asioissa, ei itse elämästä; heidän omista luuloistansa, ei asioista. Toisin on sen kanssa, asia, joka itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kunne'kaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjotuksissaan ilmottaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuivauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastansa kuorta munasta, vaan sekä syämen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäsolennonki. —
Wielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpi Suomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille Suomen yhteisen kansan nykysestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa, hyvin oppineelta mieheltä tehdyssä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan, jos ei toisin puolin meidänkään tästä pakanallisesta nimestä tarvitse suuttua, vaan ennemmin kilvotella ja pyrkiä, vasta paremmaksi tulla. — Tämä nyt olkoon puolestamme myös niille vastaukseksi sanottu, jotka moittivat meitä "hävyttömien loruin" pränttäämisestä Mehiläisessä, vaikkemme kyllä voikaan ymmärtää, mistä syystä ne mennä vuoden Lokakuun osassassa luettavat tarinat olisivat hävyttömiksi tuomittavat. Eikä ole muutkaan, joita siitä asiasta olevina kyselleet, sitä ymmärtäneet. Sen kyllä pidämmä hävyttömänä asiana, vaimolla olevan salaukkoloita, mutta se mielestämme ei ole hävytöntä, jos joku muistuttaa vaimoa siitä, vaikka kohta pilkkaamalla eli nauramallaki. Samalla tavalla ovat valhe, petos ja varkaus itsestänsä tuomittavia, mutta saapi niistä kuitenki puhua, joka niitä ei ylistä ja seurattaviksi esimerkiksi muille niitä ei aseta. —
Mitä edellä luettavaan runoon koskee, niin on se myös umpi suomalaisen miehen tekemä, lukkari Eerikki Bisin Kiannalta, Hyrynsalmen pitäjätä, ja taitaa olla ensimmäinen, jonka eläissänsä on tehnyt, sillä hän on vielä nuori poikamies. Mielellään olkoon siis se hänelle sallittu, jos olisiki joku paikka runoissansa "pantuna pahasti, puuttuvaisesti puhuttu" k. v. 224—234. Muutamia paikkoja olemma pränttäämättä heittäneet, joissa liiaksi ylistää toimitustamme Mehiläisen kanssa, sillä semmoista ylistystä emme ansaitse omassa tunnossamme, vaan ennemmin moitintoa. Silla itse tunnemma työmme ja toimemme puuttuvaiseksi ylitse kaikista niistäki, jotka siitä meitä enimmästiki mahtavat moittia. Sillä niitä on niin monta, jotka oikein kilvotellen estävät meitä sitä paremmaksi saamasta: välistä taidottomuus, välistä kiirut aika, välistä kykenemättömyys, välistä huolettomuus, välistä varattomuus. — Sillä tunnolla ja mielellä ainaki emme ole tainneet präntättää muitaki meille tulleita ylistysrunoja Mehiläisestä, niin esimerkiksi emme sitä, jonka jo pariki vuotta sitte saimma ja joka lopettaa aineensa seuraavalla tavalla:
Wielä saattelen sanoiksi,
Wielä virkan immeiseksi:
Jos sa joskus matkoillasi,
Sattuisit samotessasi,
Kujille kotikyläni,
Koti peltojen perille;
Ellös siirtykö sivutse,
Tahi oikasko ohitse!
Mistäs tunnet minun kotoni? —
Tuosta tuntenet kotoni:
Koto on minun lovessa,
Kyröjärven kainalossa,
Lounasrannalle rakettu,
Liki koskea jaloa,
Suurta, paljo pauhaavata,
Kyröskoskeksi sanottu,
Weenlasku Kyrölammin,
Laajalaatusen vesistön.
Siitä länsiluotehesen
Wirstan päässä päätyneenä
On se kunta kylästä,
Neljä pikkuruukusia,
Jota Pettutaipaleeksi
Haukkunimellä hokevat.
Siell' on mun kotokyläni,
Syntypaikkani samate,
Kostun saarta vastapäätä,
Länsisuuntoa samasta.